lauantai 3. helmikuuta 2018

Alkuvuoden yllätyssäätöjä

Olen ollut viimeksi kasettien kanssa tekemisissä joskus vuonna 2002, kun nauhoitin old school -meiningillä radiosta The Rasmuksen RMJ-keikkataltioinnin. Pääsin hipelöimään tätä menneiden aikojen formaattia jälleen Tenhossa Helsingissä 18. tammikuuta Henrik Illikaisen Säätöjä-levyn julkkareissa. Kuuntelin levyn ennakkoon Soundin sivuilta aikani kuluksi matkalla Helsinkiin. Jossain puolenvälin tienoilla oli pakko painaa pausea. Myönteinen suhtautumiseni lähes kaikkiin (no okei, ihan kaikkiin) Illikaisen puuhiin on tuskin jäänyt kovin monelta hooveen lukijalta huomaamatta ja vaikka lähtöasetelma oli tälläkin kertaa suopea, niin yllätyin aidosti siitä, kuinka saatanan hyvä levy Säätöjä on. Vähän säikähdin oikeastaan.
Hieman pöllämystyneenä saavuin Tenhoon, eikä peura ajovaloissa -fiilis oikeastaan haihtunut illan aikana mihinkään. No mutta enivei, Tenhossa oli hyvä pöhinä päällä. Robert Ensio Niemistö lämppäröi ja jengiä riitti. Viimein kello löi yhdeksän ja päästiin asiaan. Levy vs. live -asetelma on aika usein keikkarapsojeni pohjana, mutta tässä tapauksessa siihen näkökulmaan ei oikein pysty perinteiseen tapaan nojautumaan. Useimmiten ne puhtaammat soundit löytyvät loppuun asti hinkatulta, miksatulta ja masteroidulta levyltä, mutta nyt homma kääntyikin lähes päälaelleen. Garagebandilla tehty Säätöjä on täynnä siloittelemattomia ja rouheita soundeja, joka on melkoisen lähellä keikoilla vallitsevaa äänimaailmaa. Mukavan virkistävää saada käsiinsä lätty, jossa on sellaista sopivaa viimeistelemättömyyttä ja karheutta. Aika usein tulee vastaan levyjä, joiden rosoisuus on puhtaasti artistin ja miksaajan studiopalaverien tulos ja täten keinotekoiselta haiskahtavaa. Tämän levyn suhteen rosoisuus vaikuttaa kuitenkin aidolta eikä sataprosenttisen suunnitellulta ja laskelmoidulta.

Ajattelin alunperin proggiksen olevan yhden miehen shöy, mutta Tenhossa lauteilla olikin kelpo bändi ja ilokseni koko levy soitettiin läpi, jes! Trio oli hämmästyttävän tiukassa kunnossa lyhyestä valmistautumisajasta huolimatta, asiallista rokkimeininkiä tuutin täydeltä. Avausraita Huoltsikkakahvit voisi musan puolesta olla Kynnet-poppoon biisi, mutta mikäs siinä kun homma skulaa. Joitakin vastaavanlainen vaikutteiden naamaan hierominen voi ärsyttää, mutta meikäläiselle hyvä biisi on hyvä biisi kuulostaa se sitten Kynsiltä, Weezeriltä tai miltä vaan. Loverboysta en ollut aluksi ihan varma, se vaati monta kuuntelukertaa. Keikalla biisi soljui kuitenkin sen verran smuutisti, että viimeisetkin solmut avautuivat. Myös Ratikka kahdeksan muutti muotoaan livenä. Ensikuulemalta se vaikutti vain absurdia ratikan katoamista pohtivalta semihumoristiselta biisiltä, mutta sieltä ilmestyikin hitosti nyansseja ja hienoja juttuja kun keskittyi kunnolla kuuntelemaan.
No sitten. Pyörä(ily)varasto introineen (best!) sekä Viisarit olivat ne biisit, jotka olivat maailmaani bussimatkalla kovasti järisyttäneet. Sieluni jatkoi vavahteluaan myös Tenhossa, hui hitto mitä biisejä! Kaikki pyöräilyyn liittyvät biisit ovat yleensä ihan huippuja, eikä tämä pläjäys ollut poikkeus. Pelkkä suluissa oleva "ily" hajotti ihan täysin, koska onhan se nyt nerokas! Vaikea uskoa, että i love you -lyhenne olisi ihmissuhdelevyllä sattumalta, vaikka kertsissä vähän kuin ohimennen mainitaan sen olevan vain oikeaan rytmitykseen liittyvä säätö. Jos se todella aikuisten oikeasti kuuluu hupsista-kategoriaan, niin ei auta muuta kuin antaa aplodit biisinikkarin alitajunnalle. Viisarit on myös varsin mielenkiintoinen kipale, jossa tunnelma heittää loppua kohden kuperkeikkaa. Ensimmäisten säkeistöjen perusteella biisin funktio on lähinnä päästellä höyryjä, mutta tokavikan säkeistön Beetlehem-viittauksesta lähtien matka jatkuu syvempiin vesiin. Kitaran rämpytys hiljenee ja loppuu kokonaan ja viimeiset kolme säettä jäävät vilkkumaan verkkokalvoille kuin Vegasin neonkyltit. Mielenkiintoinen juonenkäänne, joka saa palaamaan biisin pariin aina uudelleen ja uudelleen.
Sanoit sen liian aikaisin -biisin melodia on super olaviuusivirtamainen, kun taas astetta isompien teemojen äärellä pyörivä Meteorisade on levyn biiseistä ainoa, joka voisi olla Tiisun. Muita tiisumaisia vilahduksia onkin sitten turha etsiä, vaikka tekijästä ei olekaan mitään epäselvyyttä. Illikais-tyylinen kielenkäyttö ja stydit melodiat ovat yhdistävä tekijä, mutta pohjavire on ihan erilainen. Tiisun biiseissä on alati läsnä sellainen sympaattinen hölmöys ja jopa naiivius, jota vasten tarkasteltuna Säätöjä näyttäytyy silmiinpistävän realistisena ja kyynisenä. Realistisuus ei kuitenkaan välttämättä ole synonyymi synkälle, valonpilkahduksiakin meinaan löytyy. Yksi niistä on Ystävät, joka on ihanan utuinen puolitoistaminuuttinen ja kaunis kuvaus ohikiitävästä hetkestä. Melkoinen päivä on sille täydellinen jatko-osa ja koko levyn pahin (kaikella rakkaudella) korvamato, jota sisäinen jukeboksini pyöritti non-stoppina vielä pari päivää keikan jälkeen. Räminäosastoon kuuluva Taas mennään saatana sulkee ympyrän, mutta antaa samalla ymmärtää ettei mikään taida loppujen lopuksi muuttua.

Sanotaan, että todellisuus on tarua ihmeellisempää ja se on mainio kiteytys tästä hommasta. Levyn arkisissa aiheissa on paljon samaistumispintaa, koska ne ovat samaan aikaan kovin henkilökohtaisia mutta kuitenkin universaaleja. Koko jutun spontaanius ja orgaanisuus puhuttelevat, vaikka en vieläkään oikein tiedä mikä muhun iski. // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Vain Elämää Live @ Hartwall Areena 29.-30.12.2017

Vain Elämää all stars ja Hartsu, siinäpä vuoden vaihteen ohjelma tiivistettynä. Keikkoja oli kaksin kappalein ja olin mestoilla molempina iltoina. Kaikki merkinnän kuvat ovat toisen päivän keikalta.

Koko areena istui, kuten kuulemma on ollut käytäntönä kaikilla tämän formaatin keikoilla. Pieni fyysinen rasitus ei olisi ollut joulunvietosta pöhöttyneelle keholle pahitteeksi, mutta ei auttanut muuta kuin lyödä berberi penkkiin. Permannon keskellä oli neliskulmainen lava, jota oltiin kovasti 360-asteisena markkinoitu ja senhän pitäisi tarkoittaa hyvää näkyvyyttä kaikille yleisön jäsenille paikasta riippumatta. Epäilykset oman paikan kelvollisuudesta alkoivat kuitenkin kalvaa heti lavan nähdessäni. Illan juhlakalut eli Sanni, Jenni Vartiainen, Jari Sillanpää, Toni Wirtanen, Juha Tapio, Kaija Koo ja Cheek astelivat lohkomme viereistä käytävää pitkin lavalle ja heittivät matkalla yläfemmoja käytäväpaikkalaisille. Pyroja, dramaattinen intronauha, kippistelyä ja ryhmähali. Kaijan versio Siltsun Tanssii kuin John Travolta-rallista avasi illan ja ehdin jo ajatella, että ehkä permantopaikaltani näkee loppujen lopuksi ihan hyvin.
Ennen väliaikaa oli kuitenkin käynyt varsin selväksi, että olin maksanut 75 rahaa 90 prosenttisesti niskojen ja perseiden katselusta. Vaikka lavalla olikin liuta kauniita ihmisiä, niin kyllä se etupuoli on keikkakävijän näkövinkkelistä huomattavasti kivempi ja oleellisempi. Perse on perse ja naama on naama. VE-bändi soitteli vastakkaisella puolella ja ihan ymmärrettävästi artistitkin suosivat sitä puolta muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Sanni, Wirtanen ja Cheek vetivät eniten rundia ympäri lavaa, mutta ei se seurueemme yleisfiilistä muuttanut. Miksi markkinoida lavaa 360-asteisena, jos artistit kuitenkin esiintyvät pääosin vain yhteen suuntaan? Puolet areenasta oli koko keikan ajan lähes täysin paitsiossa. Se jos mikä on megaluokan suunnittelu- ja järjestelymunaus. En muista koska viimeksi olisin lähtenyt keikalta niin käämi karrella. Siis huh. Koitimme zoomailla tyhjäksi jääneitä paikkoja, mutta ensimmäisenä iltana Hartsu oli tupaten täynnä eikä paikkojen vaihto onnistunut. Toisena iltana väkeä oli vähemmän ja livahdimme väliajalla permannolta alakatsomoon tyhjiksi jääneille paikoille. Se oli viikonlopun paras päätös ja pystyin viimein keskittymään johonkin muuhun kuin ketutukseen. Olisin mielelläni nähnyt molemmat keikat kokonaisuudessaan hyviltä paikoilta, mutta oli yksi puoliaika parempi kuin ei mitään.

Valittaminen on terapeuttista, joten pakko vetää vielä encore. Aiheena settilistan rakenne. Kuten eräs illan artisteista osuvasti kommentoi ensimmäisen keikan jälkeen: "Ainakin mentiin tunnelmasta toiseen." Settilistan rakenteessa mätti eniten se, ettei mitään tavanomaista rakennetta ja draaman kaarta oikeastaan ollut. Perusidea oli, että seuraavana lauluvuorossa oli aina se artisti, jonka biisin edellinen oli esittänyt. Kaija lauloi Siltsua, jonka jälkeen Siltsu lauloi Sannin biisin jne. Menettely johti ajoittain todella kummallisiin komboihin, joista räikein oli Cheekin Jumala-versio ja sen perään Sannin Timantit on ikuisia-versio. Ensin itsari ja sitten heti perään bileet? Asia kunnossa.
Loppuun jotain positiivista eli suosikkihetkiä keikoilta. Aloitetaan miesartisteista ja Siltsusta, joka joutui valitettavasti jättämään toisen illan väliin terveyssyistä. Ekan illan huippuhetkiä olivat ehdottomasti encore-päivän helmi Gabrielle's sång sekä toisen puoliskon ensimmäinen biisi, eli täysissä drag-vetimissä vedetty versio Sannin Dementiasta. Varsinkin Gabrielle's sång säväytti, tulkinta oli vähintään yhtä huikea kuin telkkarista katsottuna. Juha Tapion Sinuhe aiheutti kokovartalokylmiksiä jo kotisohvalla ja tyyppi vakuutti myös livenä. Mad respect jo pelkästään version tekemiseen vaaditusta taustatyöstä, ihan huikeaa duunia. Hartsulla molempina iltoina Juhiksen messissä olivat myös Brädi ja Elastinen. Jälkimmäinen sai sen toisen pöydässä istuneen räppiprofeetan melkein putoamaan tuoliltaan, Elan paikallaolo tuli siis selvästi Cheekille täytenä yllätyksenä. Harvemmin tulee nähtyä niin sekalainen sakki lavalla, mutta eipä sillä väliä kun homma toimi. Wirtasen versioista Ratapiha ja Soita mua iskivät eniten, takuuvarmaa mäiskettä paahtoa kun olivat. Fiiliksissä jäi puuttumaan ja se pisti harmittamaan, biisi oli yksi kauden lemppareistani. Cheekin Jumala oli komeaa kuultavaa, vaikka biisi ei henkilökohtaisella tasolla mulle kovin syvälle kolahda ja olisin voinut vaihtaa sen tilalle version Sannin Vahingosta. Surulapsi sen sijaan otti sydämestä, diggailen ja samaistun todella. Riemukas Malja sai suupielet kohoamaan ja haaveena olisikin kuulla biisi vielä klubiympäristössä, jonne se mielestäni kuuluu.
Siirrytään leideihin. Kaijan versiot olivat tällä kaudella yllättävän vaisuja, eikä niistä oikein noussut suosikkeja. Toisena iltana Kaija veti Syypää sun hymyyn-versionsa yhdessä Cheekin kanssa ja oli kiva nähdä kaksikko yhtä aikaa lavalla, mutta muuten meininki oli aika tavanomaista. Kunnioitukseni Sannia kohtaan puolestaan kasvaa koko ajan. Aivan uskomattoman nerokas ja aina jotain uutta ja yllättävää kehittelevä mimmi! Timantit on ikuisia-versio oli pirskahtelevan ihana ja Kelpaat kelle vaan jousineen täyttä korvakarkkia. Apocalyptican jätkät olisivat olleet kirsikka kakun päälle, mutta tunnelma oli hieno joka tapauksessa. Jenni Vartiaisen vedoista jäivät mieleen versio Cheekin Keinusta ja positiivisena yllätyksenä kivasti kolisevilla purnukoilla tehostettu Mato. Jälkimmäinen ei säväyttänyt aikoinaan telkkarista katsottuna yhtään, mutta liveversio oli yhdistelmä tv-versiota ja sitä ihka ensimmäistä versiota, joka jäi lopulta jyrän alle. Tämä alkuperäinen purnukkaversio oli rutkasti mielenkiintoisempi ja sen olisi sietänyt päätyä telkkariin asti.
Keikat olivat musiikillisesti oikein kelpoa kamaa, mutta yllättävät näköesteet ja muut paskamaisuudet imivät mehut totaalisesti. Oma-aloitteisen paikanvaihdon ansiosta kuulimme ja ennen kaikkea näimme keikan Oi mikä ihana ilta -päätösbiisin kunnolla edes toisena iltana, mutta ei kyseinen biisi juurikaan seurueemme mielialaa kotimatkalla heijastanut. // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto