keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Sadepäivän piristys

Tampesterissa oli viime viikonloppuna tarjolla niin monta huippuluokan ilmaiskeikkaa, että allekirjoittanut sai suhata ympäri kylää tukka putkella ja siitäkin huolimatta osa jäi näkemättä. Mutta mitäs sitä sitten tuli nähtyä? Tiisu soitti koko bändin voimin TTY:n Kampusfesteillä perjantai-iltana ja lauantaina Levykauppa Äxän ohjelmassa oli puolestaan yhden miehen show. Nyt vuorossa videomatskua ja tamperelaisittain viilistelyä jälkimmäisestä. Kampusfestin gigiin palaan kenties joskus tulevaisuudessa, jos ajankäytön jumalat suovat.

Tiisu (soolo) @ Levykauppa Äx, Tampere 9.9.2017

Jokaisen vakavasti otettavan keikkabloggarin tavoin puhun ensin vähän säästä. Sateenvarjo ja kumisaappaat ovat toimittaneet elämänkumppanin virkaa liian monen kuukauden ajan ja se on ottanut radikaalisti pannuun jo hyvän aikaa. Myös lauantaina pääni päällä leijaili sarjakuvamainen sadepilvi, kun astuin Levykauppa Äxän ovesta sisään punaiset Hai-saappaat parketilla narskuen. Sateesta huolimatta paikalla oli mukavasti kansaa ja pian koko pulju olikin pullollaan porukkaa. Kuuden biisin minisetti alkoi Partiolapsilla, joka oli märkään harmauteen kietoutuneelle mielelleni nappivalinta. Ehkä en ollutkaan tuntemuksieni kanssa yksin, ajatus kollektiivisesta kurjuudesta toi kummallista lohtua ja jopa mielihyvää. Havahduin Kuuden jälkeen osaan tanssia -biisin ensitahteihin ja pian biisin viimeisen kertsin särökitara ravisteli luita ja ytimiä. Kovin epäakustinen äänimaailma, muttei ihan sataprosenttisen sähköinenkään. Jännää ja tärykalvoja hivelevää! Toinen suupieli alkoi ujosti nykiä. Oho, hymykö se siellä?! No joo, pieni.

Kuten Tiisun keikoilla usein käy, tälläkin kertaa homma eskaloitui vauhdilla. Napa on ollut viime aikoina vähän paitsiossa, joten pirteä akkariversio oli tervetullut. Seuraavaksi akkarisoundi sai säröltä lopullisesti turpaan ja galaksit alkoivat räjähdellä, koska Uusi aika! Sadepisarat naputtivat vaativasti ikkunoita vasten, mutta yhden vilkaisun jälkeen nostin niille henkisen keskisormen. Oon nyt täällä kuuntelemassa hullua versiota lempibiisistäni, latistakaa te pikkupaskiaiset vaan keskenänne tunnelmaa siellä ulkona! Uho jalostui orastavaksi toivoksi, kun astetta rauhallisempi, mutta slovariksi harvinaisen nostattava Tunnistatko itsesi tänään kajahti ilmoille. Keikka paketoitiin kääntämällä volat vielä kerran kaakkoon, Suomi on poliisivaltio -kertsi raikui Mansessa vähintään yhtä kuuluvasti kuin muillakin Äxän keikoilla.

Harmi vaan, että levykauppojen tarkoituksena on todellakin myydä niitä lättyjä. Olisi tuota meinaan kauemminkin voinut kuunnella, mutta lisäaikaa ei ymmärrettävästi herunut. No, hyvää teki joka tapauksessa, ainakin yksi syksyn runtelema tyyppi lähti takaisin sateeseen keventynein sydämin. Kenties useampikin.





Ps. Dramaattisista zoomauksista sekä yleisesti ottaen tymäkästä kuvauksesta kaikki maine, massi ja kunnia blogin toiselle puoliskolle, pus! //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Provinssilauantain satoa

Provinssirock 1.7.2017

Päällimmäisin syy Seinäjoelle roudaantumiseen oli päivän pääesiintyjä eli Profeetat, mutta Provinssin lauantain kattaus tarjosi alkupalaksi monta iloista yllätystä.

Rikkaat ajelee festaribussilla ja pihit kävelee. Itse kuulun jälkimmäiseen ihmisryhmään, jonka ansiosta ehdin kuulla Mira Luodin setistä vain neljä tai viisi viimeistä biisiä. Kesällä 2016 näkemäni keikka Kotkan Meripäivillä ei vakuuttanut, mutta nyt oli kuitenkin aivan eri meininki! Miran bändi oli kokenut muodonmuutoksen ja pyhä persaus, kyllä meinaan toimi. Soundi Stagen teltassa vallitsevan sihisevän sähäkän mimmienergian pystyi aistimaan heti, kun sisään astui. Tiktak oli aikoinaan vähintään elämä ja olikin hullun siistiä päästä seuraamaan Empun boogieta pitkästä aikaa. Rumpali ja basisti olivat mulle tuntemattomia nimiä, mutta hienosti rullasivat hommat heilläkin. Meikkaava messias ja Musta laatikko potkivat helvetin kovaa, varsinkin ensin mainittu nousi livenä ihan erilaisiin sfääreihin kuin levyllä. Aiemmin mua vaivasi Miran bändissä tietty hengettömyys, mitään vahvaa yhteyttä artistin ja soittajien välillä en ainakaan Meripäivillä pystynyt havaitsemaan. Uuden kokoonpanon myötä juttuun on kuitenkin saatu luotua se jokin. Tällainen sopivasti turpaan vetävä naisporukka on juuri sitä, mitä Suomen musaskenessä nyt tarvitaan.

Sitten oli vuorossa jotain aivan muuta, nimittäin Robin Woodland Stagella. Robbarin keikka on ollut jo pitkään to do-listalla ja Provinssissa viimein onnisti. Meininki oli oikeastaan juuri sellaista mitä ajattelinkin, eli vauhdikasta ja positiivista Duracell-pupumaista heilumista. En ole koskaan kuunnellut yhtäkään Robinin levyä kokonaan läpi, mutta kaikki setin rallit olivat siitä huolimatta tuttuja. Se kertoo jotain hittibiisien määrästä! Keikan alkupuolella laulu hukkui harmillisesti musiikin alle ja se häiritsi jonnin verran. Mestoilla oli kuitenkin paljon intohimoista ja äänekästä nuorisoa, heidän avullaan pysyi lyriikoiden suhteen kärryillä. Keikan edetessä miksaaja alkoi onneksi saada hommaa parempaan balanssiin. Miten eskimot suutelee on hölmöydessään nerokas biisi ja se nousikin encoren (Boom Kah/Hula hula/Kesärenkaat) ohella omaksi lemppariksi. Aurinko porotti polttavasti suoraan lavalle koko keikan ajan ja itselleni tuli hiki pelkästä taputtamisesta, joten Robinin ehtymätöntä energiaa ei voinut kuin ihailla. Hyppyjä, voltteja ja jatkuvaa liikettä hymy huulilla. Mulla Robinin keikat tuskin kestäisivät kulutusta, mutta ymmärrän meiningin viehätyksen ja arvostan laadukasta showta. Hype on tässä tapauksessa täysin ansaittua.

Robbarin jälkeen lähdin tutustumaan Radio Helsinki Stagen tarjontaan. Myönnän, etten olisi todennäköisesti älynnyt tulla tsekkailemaan Jaakko Aukustin keikkaa ellei kokoonpanossa olisi ollut mukana eräs Tiisu-persoona. Ennakkotiedot olivat siis todella hataralla pohjalla, en oikeastaan tiennyt yhtään mitä odottaa. Kieli oli ensimmäinen yllätys. Odotin kuulevani suomea, mutta sieltä tulikin lontoota ja toimivaa sellaista. Suomessa tehty englanninkielinen musa on ollut parin viime vuoden ajan valjua ja mitäänsanomatonta, mutta uusi nousukausi saattaa häämöttää horisontissa ainakin tämän keikan perusteella. Musiikin vietäväksi oli todella miellyttävää ja helppoa antautua, vaikka biisit eivät olleet entuudestaan tuttuja. Rutosti tuhteja syntikkamelodioita, mukaansatempaavia rytmejä ja sopivasti kitaroiden surinaa. Jos yhdellä sanalla pitäisi kuvailla, sanoisin piristävä. Tuli mieleen iki-ihana The Crash ja se poreileva fiilis, jonka heidän tuotantonsa kuunteleminen saa aikaan. Jaakko Aukustin musa lähti tämän gigin myötä lähempään tarkasteluun, suosittelen lämpimästi muillekin pirteän pop-meiningin ystäville!


Jaakko Aukustin jälkeen pidin mesen välityksellä blogin toisen puoliskon kanssa pienen neuvottelun seuraavasta siirrosta. Päädyin tekemään paskan reissun Woodland Stagelle. Jälkikäteen nimittäin selvisi, että tsekkasin Danzigia parin biisin verran, vaikka tarkoitus oli tarkistaa You Me At Six. Olin epähuomiossa sekoittanut Soundi ja Woodland Staget keskenään. Kumpikaan bändi ei sanonut mulle juuri mitään, joten en hiffannut olevani väärällä lavalla. No, Danzigia en suosittelisi pahimmalle vihollisellenikaan. Epämääräistä mölinää potenssiin sata, ei jatkoon.
Profeettojen soittoaika lähestyi, joten käänsin nokan kohti Mainland Stagea. Ennen henkilökohtaista h-hetkeäni luvassa oli kuitenkin vielä elävää legendaa lavan täydeltä, nimittäin Ultra Bra. Mitään suuria intohimoja mulla ei ole tätä bändiä kohtaan koskaan ollut, mutta enemmistölle keikka taisi olla päivän kohokohta. Setti hujahti ohi nopeasti tuttujen biisien ansiosta, vaikka fanien innokkuus ja riehakkaat reaktiot biiseihin viihdyttivätkin meikäläistä enemmän kuin lavan tapahtumat. Ultra Bran näkeminen livenä edes kerran lienee osa musiikillista yleissivistystä, joten hyvä että tuli tämäkin todistettua. //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto