Tiisua konserttisalissa

Konserttisalibuumi on tosiasia. Tuntuu, että kyseinen trendi on kasvanut hurjasti viimeisen parin vuoden aikana ja varsinkin sellaisten artistien ja bändien (Anssi Kelan vielä ymmärtää, mutta Apulanta?!) keskuudessa, jotka eivät konserttisalikeikkoja normaalisti harrasta. Olen aina mieltänyt konserttisalikeikat tiukasti iskelmäihmisten jutuksi ja sen mielikuvan karistaminen on pirun hankalaa. Jutun trendikkyydestä kertoo sekin, että Tiisun kaltainen suht tuore ja debyyttilättynsä vähän yli puoli vuotta sitten julkaissut poppoo tuupataan jo näin aikaisessa vaiheessa konserttisaliympäristöön selviytymään. Kuinkas siinä sitten kävikään?

Tiisu @ Kerava-sali, Kerava 6.4.2016

Keravalla tarjoiltiin keskiviikkoiltana oikein kunnon sekametelisoppaa. Ihan maukasta, mutta vähemmilläkin sörsseleillä oltaisiin pärjätty. Lavalla oli bändi, joka oli selvästi vähän ulalla oudon ympäristön ja uuden tilanteen takia. Se johti siihen, että kokeiltiin vähän sitä jos sun tätä ja mitään punaista lankaa ei oikein tahtonut löytyä vaikka kuinka etsiskeltiin. Mutta yrityksen puutteesta ei ainakaan voi soimata!

Illan parasta antia olivat uudet biisit ja tajusinpa myös sen, että niitä kaikkia yhdistää vähän rauhallisempi tempo vanhoihin ralleihin verrattuna. Biisien taustoista kertominen oli ehdottomasti askel oikeaan suuntaan, koska yleensä konserttisaliyleisö todella kuuntelee mitä sieltä lavalta oikein huudellaan. Keskittymiskyky on siis huomattavasti korkeammalla kuin keskiverto baariapinoilla, joiden mielenkiinnon ylläpitämiseksi täytyy usein möykätä ja pelleillä aika tavalla.

Hmm. Tosi vaikea lähteä erittelemään oikein mitään, koska paletti oli niin leväällään ja keikasta tavallaan puuttui ajatus kokonaan. Keikalla oli todella hyviä yksittäisiä hetkiä, kuten se biisien taustoista kertominen, mutta sitten kun sitä ei kuitenkaan tehdä systemaattisesti niin tuloksena on väkisinkin aika keskeneräinen ja sekava vaikutelma. Suunnittelemattomuus on toisaalta yksi Tiisun kiehtovimpia ja hienoimpia puolia, mutta ei sekään näköjään ihan joka tilanteessa vaan yksinkertaisesti toimi.

Tiisu @ Vuotalo, Helsinki 8.4.2016

Matalakattoinen ja teatterimainen Vuosali tuntui jylhään Kerava-saliin verrattuna heti paljon lämminhenkisemmältä paikalta. Väkeä olisi kyllä mahtunut leveään saliin enemmänkin, mutta tunnelma oli joka tapauksessa kivan intiimi. Olin kuullut huhua settilistasta ja kaikesta muusta epätiisumaisesta käytöksestä, mutta mikään tuskin olisi pystynyt valmistamaan mua siihen, mitä tuleman piti.

En tosiaan tiedä mitä helvettiä tälle bändille oli yhden vuorokauden aikana tapahtunut, meinas pää räjähtää. Setin alkupuoli kului siihen, kun keräilin säännöllisin väliajoin alaleukaani lattialta, enpä muista koska olisin viimeksi ollut postiivisella tavalla niin äimänä. Lavalla lojuneet settilistat olivat jo näky itsessään, mutta bändin olemus ja ihan koko paketti löi ällikältä. Keravalla nähdystä hämmentyneestä orkesterista ei ollut jälkeäkään, sillä lavalle tepasteli jotenkin vaan niin valmis bändi hitto mieskengät jalassa. Ihan kuin ne olisivat tehneet tätä viimeiset 20 vuotta. Hullua.

Kaikki oli vaan niin kohdallaan ettei mitään järkeä, hienosti rakennettua keikkaa oli ilo seurata. Keravalla jo vähän puolivahingossa sohittiin sitä pikkukaupunki-teemaa, joka muodosti raamit Vuotalon setille.
Hommassa oli nyt mukana se aiemmin kadoksissa ollut ajatus ja myös konserttisalikeikoille tyypillinen, tietynlainen draaman kaari oli havaittavissa. Tulihan siihen settilistaan tosin matkan varrella pari muutosta, heh. Anna mun pyöristyä vetäistiin heti Oudon pojan jälkeen, mikä ei ollut yhtään hullumpi päähänpisto. Tajusin vasta jälkikäteen settilistaa tuijotellessani, että ns. suurelle yleisölle tutumpia ja levytettyjä biisejä oli vain kourallinen uudempaan matskuun verrattuna. Tällaiselle keikkojen tehokuluttajalle ne levyttämättömät biisitkin tietty ovat tuttuja, mutta on silti suht rohkeaa soittaa suurimmaksi osaksi biisejä, jotka ovat enemmistölle todennäköisesti lähes tai täysin tuntemattomia. Ei kenelläkään kyllä tylsää vaikuttanut tuolla olevan, päinvastoin. Bändin ja yleisön välinen vuorovaikutus toimi kuin junan vessa ja tunnelma oli ihanan rento ja jotenkin poikkeuksellisen välitön.

Ilmari Rönkä oli tuurailemassa sairastunutta Mikkoa ja myös Sallamarja piipahti lavalla useampaan otteeseen. Soitto kuulosti hiton hyvältä läpi keikan, vaikka Mikon poissaolon huomasi ajoittain tosi selvästi, esim. Kyllä isi hoitaa kuulosti vähän hassulta ilman lehmänkellojen ja muiden kilkuttimien kalkatusta. Sivusin tuossa Keravan osiossa konserttisaliyleisön kuuntelukykyä ja Vuotalossa olin itsekin korvat harvinaisen höröllä. Baarikeikoilla uuteen matskuun ei ole ehtinyt pahemmin syventyä, joten nyt oli aika luksusta kun biiseihin pystyi tosissaan keskittymään ja kuuntelemaan lyriikoita ajatuksella.

Varsinaisen setin loputtua aikaa löytyi vielä Navasta ja Uudesta ajasta koostuvaan encoreen. Siinä vaiheessa konserttisalipuristilta olisi saletisti mennyt väliaikakaffet väärään kurkkuun. Aiemmin keikalla mainittu (ja ainakin mulle täysin tuntematon) ponileikki yritti tulla kuvioihin mukaan, mutta aika perinteinen pitti siitä sitten lopulta muodostui. Jos vaihtoehtona on leikkiä piirileikkejä tai syödä lasinsiruja niin valitsisin jälkimmäisen, eli toisin sanoen meikän ahteri pysyi encoren alkupuolen ajan jämäkästi penkissä. Uuden ajan ensimmäisten tahtien alkaessa vaara vaikutti olevan ohi ja siispä loikin itsekin jorailemaan.

Myönnän, että olin näiden keikkojen suhteen vähän skeptinen, mutta Vuotalon boogie tukahdutti ne kaikista pienimmätkin epäilykset. Harva bändi oppii näin nopeasti ja pystyy tavallaan omaksumaan ihan eri "persoonan" ja olemaan siitä huolimatta täysin uskollinen itselleen.

- juoksepoistytto

yykaahoovee feisbuuk