Yläfemmat loppuunmyydyllä Tavastialla

Uusi vuosi kolkuttelee jo ovella, mutta sitä ennen ehtii vielä ottaa joulukuun alun meiningit käsittelyyn.

Anssi Kela @ Tavastia, Helsinki 2.12.2016

Bussimatka Tampereelta Helsinkiin oli varsinainen ketutuksen multihuipentuma, mutta universumin vastustuksesta huolimatta pääsin kuin pääsinkin määränpäähäni. Kävelin helpotuksen huokauksen saattelemana Tavastian ovista sisään tunnin alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Tupa oli jo melkoisen täynnä, mutta pystyin silti puikkelehtimaan lavan edustalle ilman suurempaa hämminkiä. Yleisön keski-ikä oli tällä kertaa huomattavasti korkeampi kuin edellisellä loppuunmyydyn Tavastian ekskursiollani ja jengi jätti vierustoverille arvokkaasti omaa joraustilaa. Ilmassa oli suuren musiikkijuhlan tuntua, sillä onhan Suomen legendaarisimman musaklubin loppuunmyyminen aina kova juttu.

Keikka potkaistiin käyntiin biisillä Kasarin lapsi, jonka levylaulaja veti soolona Freddie Mercury-asenteella. Morjens! Tosi tyylikäs aloitus, joka oli yksinkertaisuudessaan mahtipontinen. Yläfemmojen heittäminen biisin aikana oli hauska lisä, jonka ansiosta artistin ja yleisön välinen vuorovaikutus alkoi kehittyä toivottuun suuntaan heti alkumetreillä. Biisin jälkeen bändin muut jäsenet marssivat lavalle ja meno jatkui entistä muhevampana Millan tahtiin. Biisi tarjosi oivan alustan äänekkäälle yhteislaululle, ja siinähän sitten hoilattiin!

Edellä mainitun intron lisäksi omia lempparihetkiäni olivat kitarabattle ja siihen liitetty Kaatua kuin puu, Karhunelämää, Petri Ruusunen ja Nostalgiaa. Kaatua kuin puu on loistava bileralli ja hullu tilutus sopii kyseisen biisin kylkeen täydellisesti. Ylipitkät kitarasoolot saavat meikäläisessä yleensä aikaan lähinnä armotonta haukottelua, mutta kunnon battlea on ilo kuunnella ja seurata. Battlen intensiteetti oli suorastaan hengästyttävä, joten ei siinä voinut muuta kuin ihastella ja fiilistellä hymyssä suin. Karhunelämää tulee harvemmin kuunneltua levyltä, mutta liveversio on jotenkin maaginen. Sen aikana silmät menevät kiinni ja sitä vaipuu jonnekin omaan universumiin, jonne voisi jäädä hyrisemään tyytyväisenä vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Petri Ruusunen puolestaan on tarinankerrontaa parhaimmillaan, joka nostaa samalla taustastoorin eli Puistossa-biisin ihan uudelle ja tuoreelle levelille. Pidin siitä, että biisejä ei soitettu peräkkäin, vaan niiden välissä käytiin läpi useita eri viisuja ja tunnelmia. Nostalgiaa on tullut luukutettua viime aikoina ahkerasti ja livenä kyseinen biisi potkii vieläkin kovempaa.

Oli myös kiva kuulla tuore biisi Musta tuntuu multa, vaikka se ei ehkä ollutkaan vielä kaikilla täysin hallussa. Biisin tahtiin kelpaa hytkyä, sillä lyriikat ovat nokkelat ja soundimaailma niin puhdasta Kelaa kuin vain voi olla. 1972 villitsi huolella niin nuoret kuin vanhatkin! Tämä biisi resonoi selvästi toooodella voimakkaasti lähes jokaisen yleisössä olleen tallaajan kanssa ja yleinen hurmos tempaisi mukaansa, vaikka biisi ei ihan sinne omien suosikkieni joukkoon kapuakaan. Koko keikan tunnelmallisin hetki taidettiin kokea Nummela-biisin aikana, jolloin Tavastia muuttui pieneksi ja musiikin tahtiin rytmikkäästi vellovaksi tähtitaivaaksi.

Biisilistan suhteen oltiin päädytty hittipitoiseen linjaan, joka oli toimiva, mutta toisaalta myös aika turvallinen valinta. Onneksi encoreen mahtui kuitenkin yksi villi kortti, jota en ainakaan itse osannut ollenkaan odottaa. Homman nimi oli "Hetken biisi", jonka toteuttamiseen tarvittiin akustinen kitara, älypuhelin yleisöstä sekä satunnainen artikkeli Wikipediasta. Kyseinen artikkeli käsitteli Johannes Salisburylaista ja se kääntyi biisiksi improvisoinnin ja yleisön avustuksella. Ja niin keskiajalla elänyt käppänä oli parin minuutin ajan rock 'n' roll. Enpä ole aiemmin törmännyt vastaavaan Wikipedian hyötykäyttöön! Siistiä, että tällaisia uusia temppuja kehitellään keikkakansan iloksi. Encoren ehdoton huippuhetki oli lempibiisini Kelan tuotannosta, eli tietenkin Maitohapoilla. Kyllä hyvä biisi vaan on hyvä biisi, ai että! Sitten hypättiin vielä hetkeksi Mikan faijan bemarin kyytiin ennen kuin Parasta aikaa päätti illan. Osuva lopetus loistokeikalle, joka kiteytti varmasti sekä lavalla että yleisössä heiluneiden tyyppien tunnelmat. // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Vuoden 2015 kovimmat keikat

Uusi vuosi ja uudet kujeet kolkuttelevat jo ovella, joten on aika pamauttaa tiskiin kuluneen vuoden tykeimmät livet.

Queen + Adam Lambert @ Hallenstadion Zürich, Sveitsi 19.2.2015

Viimeinkin tämä kiertue rantautui Eurooppaan kaiken maailman Jenkkilöiden ja Aasioiden jälkeen! Olen seurannut Adam Lambertin uraa American Idolista lähtien ja tyyppi on ainoa ihminen maailmassa, jota vertaan täysin tosissani Freddie Mercuryyn. Odotin siis ilman muuta pääseväni todistamaan jotain älytöntä, mutta Brian May, Roger Taylor & kumppanit onnistuivat silti vetämään maton jalkojen alta. Ne keikat, joilla olen itkenyt voi laskea yhden käden sormilla. Kun Bohemian Rhapsody jysähti käyntiin Zürichin illassa, niin mulla meni kilo roskia silmiin. Koko show kunnioitti tajuttoman hienosti Freddien muistoa vanhojen liveklippien ja muiden tehosteiden avulla, mutta Bohemian Rhapsody oli jotain sanoinkuvaamatonta. Miten parikymmentä vuotta sitten kuollut ihminen voikaan olla niin voimakkaasti läsnä? Sitä fiilistä en koskaan unohda.

Anssi Kela @ Ruisrock, Turku 4.7.2015

Juttelin marraskuussa Kokemäen yössä erään Tiisu-fanin kanssa ja hän yllätti kiperällä kysymyksellä: "Mikä on paras keikka millä oot koskaan ollut?" Voi morjens. Yhden keikan nostaminen kaikkien muiden yläpuolelle on täysin mahdotonta ja epäreilua, mutta monta käänteentekevää keikkaa puolestaan tulee heti mieleen. Anssi Kelan Ruissikeikka oli sellainen.
Festarikamuni bailasi täysillä kun itse seisoin vieressä rokkipoliisina ja sota pääni sisällä yltyi yltymistään jokaisen biisin jälkeen. Olin suhtautunut viileästi Kelan musiikkiin vuosikaudet, joten täysin puskista tulleet lämpöaallot saivat aikaan järisyttävän vastareaktion. En vain pystynyt ymmärtämään, että miten helvetissä nämä biisit kuulostavat yhtäkkiä aivan uskomattoman hyviltä. Henkinen juoksuhaudoissa konttaaminen jatkui vielä monta viikkoa festareiden jälkeen, kunnes oli pakko nostaa valkoinen lippu ylös ja antautua. Päätös ei ole kaduttanut, tässä sodassa oli loppujen lopuksi pelkkiä voittajia.

Antti Tuisku @ Ruisrock, Turku 5.7.2015

Vuoden hikisin keikka, ihan sata-nolla. Tuiskun talentti ei ole ollut meikäläiselle koskaan mitenkään epäselvää, mutta muulle maailmalle se on näköjään valjennut kunnolla vasta nyt. Ääriään myöten täydessä Ruissi-teltassa oli kuuma kuin helvetissä ja joukkohurmos tapissa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin Peto on irti-albumin biisejä livenä ja homma toimi paremmin kuin junan vessa. En muista koska viimeksi olisin ollut keikan päätyttyä fyysisesti niin totaalisen poikki ja paskana kuin mitä tämän keikan jälkeen, vaikka mieli oli korkeammalla kuin aikoihin. En kyennyt enää loppupäivänä tekemään juuri muuta kuin lipittämään vettä ja istumaan maassa pää polvien välissä. On rankkaa olla peto.

Nightwish @ Qstock, Oulu 25.7.2015

Vuoden aikana näkemistäni neljästä NW-keikasta Qstockin keikka oli ehkä se kaikista "tavallisin", sillä sitä ei kuvattu dvd:lle, se ei ollut yhtään minkään rundin avauskeikka eikä ilmassa ollut muutenkaan mitään ylimääräistä jännitysmomenttia. Jälkeenpäin ajateltuna se oli oikeastaan tosi hyvä juttu ja ehkä mulle jäi niin mahtava fiilis juuri sen takia. Aina välillä vähemmän on nimittäin enemmän. Musiikkiin pystyi keskittymään täysillä, eivätkä ajatukset lähteneet kertaakaan harhailemaan sivuraiteille. The Greatest Show On Earth on aivan älytön biisi ja Oulun yössä se maistui kaikessa ylhäisyydessään makeammalle kuin koskaan. Bändin käyttämät pyrot eivät ole kuumotuksellaan aiheuttaneet ihmetystä enää hetkeen, mutta nyt sekaan oli heitetty muutamat oikein tymäkät pommit, joiden posahtaminen muutaman metrin päässä omasta pärstästä aiheutti sydämentykytyksiä niin hyvässä kuin pahassakin, hah. En yleensä "kilju niin kuin tyttö", mutta niiden pommien edessä kyllä. Tällaisten keikkojen takia 11 tunnin eturivipönötys kannattaa.

Cheek @ Blockfest, Tampere 22.8.2015

Kun Blockfestin keikka tuli julki, niin ensimmäinen reaktioni oli että ai nytkö jo? Olisihan se pitänyt tietenkin tajuta, että jos jotain festaria ei jätetä väliin niin Blockia ja olipa stadikoistakin tuossa vaiheessa kulunut tasan vuosi. Niin, vuosi. Monille se tuntui olevan pitkä aika, mutta itse olen aikojen saatossa tottunut siihen, että monet lempparit saattavat olla poissa kuvioista keskimäärin 2-3 vuotta ennen kuin taas alkaa tapahtua. Odottelu ei siis tuottanut tässä tapauksessa pahemmin tuskaa, vaikka tottakai keikoille (varsinkin klubi-sellaisille) oli ajoittain kova ikävä.
Blockfestin keikka oli sitä taattua laatukamaa, mitä Jarelta on tottunut näkemään. Oli siistiä kuulla vähän vanhempaakin tuotantoa, mutta yksi ehdottomista lempparihetkistä oli ensiesityksensä saanut Chekkonen. Siinä tuli myös todistettua itse ajoittain karsastamani sosiaalisen median voima, sillä porukka oli hienosti mukana vielä siinä vaiheessa täysin tuntemattomassa biisissä. Mitään jättiyllätyksiä en ainakaan itse illan aikana kokenut, mutta puitteet olivat hienot ja shown rakentamiseen oli selvästi käytetty aikaa ja aivonystyröitä. Toiset ilmoittavat loman loppumisesta ottamalla työsähköpostin automaattivastauksen pois päältä, mutta voi asiat tietty vähän isomminkin hoitaa, heh.

The Red Paintings (AUS) @ Klubi, Tampere 26.9.2015

Olemme tottuneet kilun kanssa roudaantumaan TRP:n perässä pitkin Eurooppaa, joten oli todella outoa, että nyt ei tarvinnut mennä bussilla, lentokoneella ja taas bussilla tai junalla päästäkseen perille. TRP kiertää lähes tauotta ja vaikka rundilla oleminen voi olla palkitsevaa, niin välillä se on perseestä. Edellisen illan Nosturin keikalla oli ilmennyt, että turnausväsymys vaivasi. Kuin kirsikkana kakun päällä rundin pääesiintyjä oli saksalaisista egoisti- ja sovinistimulkeroista koostuva Die Krupps, joiden mielestä naisten tehtävä musiikkibisneksessä on nähtävästi vain ja ainoastaan ottaa suihin. No, meidän kahden polvet eivät taivu, joten haistateltiin takaisin ja laitettiin bratwurstit grilliin tirisemään.
Ainahan keikalle meneminen on osoitus jonkun bändin tukemisesta, mutta tällä kertaa se oli jotenkin vielä tärkeämpää kuin normaalisti. Haluan itsekkäästi uskoa, että meidän läsnäolollamme (ja etenkin niillä vegaanimunkeilla) oli positiivinen vaikutus tapahtumien kulkuun. TRP onnistui sysäämään väsymyksen syrjään, soittamaan raivokkaan keikan ja räjäyttämään potin. BOOM! Oli ihana nähdä miten vilkkaasti levyt ja muut härpäkkeet lähtivät paitamyynnistä keikan jälkeen liikkumaan. Riemastusta aiheutti myös se, että Tomi Palsa oli ottanut TRP-hehkutuksemme todesta ja tuli mestoille kameransa kanssa, jes!

Tiisu @ Suistoklubi, Hämeenlinna 10.10.2015

Olin ensin vähän kahden vaiheilla, mutta vaikka marraskuinen Jyväskylän keikka huikea olikin niin tähän postaukseen valikoitui loppujen lopuksi kuitenkin Hämeenlinnan Suistoklubin rokki. Kilu kutsuu Suistoa usein nimellä "magic box", mikä on kieltämättä aika osuvaa sillä jotain maagista tuona lokakuun iltana tapahtui. Kyllähän Tiisu oli jo ehtinyt tuossa vaiheessa herättää syvää innostusta ja ihastusta, mutta Suiston keikka oli jotenkin se viimeinen niitti. Mitä musahommiin tulee niin mun ruuvit eivät yleensä pelkästään löysty vaan jossain vaiheessa ne sitten tippuvat ihan kokonaan. Sinnepä ne taisivat jäädä lattialle pyörimään kaljalätäköiden ja lasinsirujen kavereiksi. Ei tartte palauttaa, pärjään ihan hyvin ilmankin!

Pää Kii @ Siltanen, Helsinki 22.12.2015

Ilmainen keikka ja halvat bussiliput. Siinä päällimmäiset syyt sille miksi lähdin Siltasen pikkujouluihin kilun seuraksi. Ensimmäinen Pää Kii-kokemukseni oli sen verran normimeiningistä poikkeava, joten ajattelin, että toinen kerta toden sanoo ja saan sen asianmukaisen kaljakasteen. Alku ei vaikuttanut lupaavalta. Siltanen oli täynnä kovin, kröhöm, helsinkiläisen näköistä ja rauhallisenoloista porukkaa ja voisin lyödä vetoa, että olimme ainoat kehä kolmosen ulkopuoliset asukit. Keikkapaikan tarjoaman ilmaisen iloliemen siivittämänä hommat lähtivät kuitenkin yllättäen terhakkaaseen nousukiitoon. Ilta oli loppujen lopuksi kaikessa hillitömyydessään täysi menestys ja täynnä hassuja kohtaamisia ennen keikkaa, keikalla sekä keikan jälkeen. Reissun tapahtumille ollaan sittemmin naurettu monesti ja nauretaan vielä ensi vuonnakin.

Toivottelen meidän molempien puolesta kaikille yykaahoovee-lukijoille IHANAA UUTTA VUOTTA 2016, olkoon se railakas ja livemusaa täynnä! Nähdään keikoilla, pus!!
Me ollaan tänään Yo-talolla Punkrock Xmas-tunnelmissa, tulkaa tekin!

- juoksepoistytto

yykaahoovee feisbuuk // instagram

Joo joo mä muistan kyllä sen bemarin

Anssi Kela Virgin Oilissa 11.9.

Innostukseni Anssia ja hänen tuotantoaan kohtaan on tosi tuore juttu, koska sain aikoinaan niin jäätävän yliannostuksen Mikan faijan bemaria, Millaa ja muita 2000-luvun alkupuolen hittibiisejä, että ei tehnyt yhtään mieli syventyä herran uudempaan tuotantoon. (Okei, olin myös täysin laput silmillä kulkeva 13-vuotias Rasmus-fani, eikä muita bändejä käytännössä ollut olemassa, mutta kyllä noi biisit soitettiin niin puhki kaikissa tämän maan medioissa että morjens!) Tuli Ruisrock 2015 ja en tiedä sulattiko helle aivoni vai mitä, mutta jokin päässäni napsahti. Kiitos tästä napsahduksesta tosin kuuluu suurilta osin myös festariseuralaiselleni, jota ilman en varmaankaan olisi eksynyt päälavalle Anssia katsomaan. Ruississa oli kova meininki niin lavalla kuin yleisössäkin ja se innostus tarttui keikan edetässä muhun semmoisella voimalla, että suoraan sanottuna vähän hirvitti. Säilytin rokkipoliisin ulkokuoren koko keikan ajan, mutta sisällä pauhasi ja kuohui. Lähdin Ruissista muuttuneena naisena. En kuitenkaan juossut pää kolmantena jalkana tyhjentämään lähintä levykauppaa, niin kuin usein uuden musiikin huumassa teen. Meni vielä muutama viikko ennen kuin lähdin kaupasta ensimmäisen oman Kela-lättyni kanssa. Kävin itseni kanssa kovaa keskustelua siitä, että voinko mä todellakin ihan aikuisten oikeasti tykätä Anssi Kelan musiikista?! No näköjään voin ja tykkään helvetisti, vaikka teini-ikäiselle minälle se olisi ollut täysin käsittämätön ja järkyttävä skenaario. 2000-luvun övereistä toipumiseen tarvittiin siis kevyet 14 vuotta, heh!

 

Mutta niin, perjantai-ilta ja Virgin Oil. Tanssilattia alkoi täyttyä mukavasti, kun h-hetkeen oli enää muutamia minuutteja, mutta olisi paikalla voinut enemmänkin porukkaa olla. Kai Helsingissä oli taas joku tapahtumien superviikonloppu ja joka paikkaan ei sen takia riittänyt jengiä kuin pipoa, mutta yllättävän paljon oli silti eturivissäkin tilaa pogoilla. Olin varautunut vähän kovempaan tunkuun. Jengistä lähti kuitenkin mukavasti ääntä, mikä oli hyvä juttu, koska omasta mielestäni yksi vaivaannuttavimmista asioista keikoilla on liian hiljainen yleisö. Onneksi pienikin porukka voi saada tunnelman kattoon, jos ei pelkää venyttää äänihuuliaan.

 

Settilista oli aika samanlainen kuin Ruississa (ainakin oman muistikuvani mukaan...), eli hittibiisejä tuli ihan tarpeeksi hahah. Omat suosikkibiisini ovat Maitohapoilla ja Levyhylly pelastaa, mutta koska olen Anssin keikkojen suhteen ihan aloittelija niin en ollut varma olisiko varsinkaan jälkimmäisestä keikkabiisiksi. Levyhylly pelastaa löytyi kun löytyikin setistä ja multa pääsi pieni spontaani riemunkiljahdus, on se meinaan sen verran kova biisi. Kaatua kuin puu -biisistä saatiin kuulla lyhennetty versio kitarabattlen muodossa ja aika groovya menoa oli, mutta voi kun olisin halunnut kuulla biisin kokonaisuudessaan! Ehkä ensi kerralla? Muita lemppareita olivat Kuolleen miehen kitara ja Piirrä minuun tie. Ja tulihan se Maitohapoillakin sitten viimein encoressa, hetken jo ajattelin että eiiiih eikö sitä kuulla ollenkaan. Vaikka setti oli aika hittipitoinen, niin kyllä se upposi kaiken kaikkiaan oikein mainiosti. Täytyy myöntää, että en edelleenkään kuuntele kotona juurikaan niitä ensimmäisiä levyjä postauksen alussa mainittujen syiden takia, vaan luukutaan pääasiassa kahta viimeisintä levyä. Sen takia on todella ilahduttavaa, että Anssi on jaksanut ja viitsinyt vääntää noista suurimmista hiteistään uusia sovituksia livesettejä varten. Se pitää homman tuoreena ja mielenkiintoisena varmasti sekä yleisölle että artistille itselleen. Nuo uudet sovitukset uppoavat ainakin meikäläiseen tuhat kertaa paremmin kuin levyversiot, joten peukku sille!

 

Oli kyllä ihana keikka. Tuulikoneet suhisivat, soitto kulki ja bändillä vaikutti olevan kivaa ja loistava boogie. Jäi todella positiiviset fiilikset ja tarkoituksena olisi ehtiä näkemään Anssi livenä jossain päin maailmaa vielä kertaalleen ennen joulua. Saas nähdä miten tämä neljäs Vain Elämää -kausi (joka on siis muuten aivan ihana ja kultaa ja rakkautta ja glitteriä heti maailman eeppisimmän the one and only ykköskauden jälkeen!) vaikuttaa tyypin uraan ja/tai keikkameininkeihin, että alkaako niitä muilta keikoilta tuttuja mammoja näkyä sitten näissäkin riennoissa. Elämme jännittäviä aikoja.

Translation: Anssi Kela's windmachine will represent Sweden in the Eurovision Song Contest next year.

- juoksepoistytto

yykaahoovee Facebookissa / Instagramissa