Sadepäivän piristys

Tampesterissa oli viime viikonloppuna tarjolla niin monta huippuluokan ilmaiskeikkaa, että allekirjoittanut sai suhata ympäri kylää tukka putkella ja siitäkin huolimatta osa jäi näkemättä. Mutta mitäs sitä sitten tuli nähtyä? Tiisu soitti koko bändin voimin TTY:n Kampusfesteillä perjantai-iltana ja lauantaina Levykauppa Äxän ohjelmassa oli puolestaan yhden miehen show. Nyt vuorossa videomatskua ja tamperelaisittain viilistelyä jälkimmäisestä. Kampusfestin gigiin palaan kenties joskus tulevaisuudessa, jos ajankäytön jumalat suovat.

Tiisu (soolo) @ Levykauppa Äx, Tampere 9.9.2017

Jokaisen vakavasti otettavan keikkabloggarin tavoin puhun ensin vähän säästä. Sateenvarjo ja kumisaappaat ovat toimittaneet elämänkumppanin virkaa liian monen kuukauden ajan ja se on ottanut radikaalisti pannuun jo hyvän aikaa. Myös lauantaina pääni päällä leijaili sarjakuvamainen sadepilvi, kun astuin Levykauppa Äxän ovesta sisään punaiset Hai-saappaat parketilla narskuen. Sateesta huolimatta paikalla oli mukavasti kansaa ja pian koko pulju olikin pullollaan porukkaa. Kuuden biisin minisetti alkoi Partiolapsilla, joka oli märkään harmauteen kietoutuneelle mielelleni nappivalinta. Ehkä en ollutkaan tuntemuksieni kanssa yksin, ajatus kollektiivisesta kurjuudesta toi kummallista lohtua ja jopa mielihyvää. Havahduin Kuuden jälkeen osaan tanssia -biisin ensitahteihin ja pian biisin viimeisen kertsin särökitara ravisteli luita ja ytimiä. Kovin epäakustinen äänimaailma, muttei ihan sataprosenttisen sähköinenkään. Jännää ja tärykalvoja hivelevää! Toinen suupieli alkoi ujosti nykiä. Oho, hymykö se siellä?! No joo, pieni.

Kuten Tiisun keikoilla usein käy, tälläkin kertaa homma eskaloitui vauhdilla. Napa on ollut viime aikoina vähän paitsiossa, joten pirteä akkariversio oli tervetullut. Seuraavaksi akkarisoundi sai säröltä lopullisesti turpaan ja galaksit alkoivat räjähdellä, koska Uusi aika! Sadepisarat naputtivat vaativasti ikkunoita vasten, mutta yhden vilkaisun jälkeen nostin niille henkisen keskisormen. Oon nyt täällä kuuntelemassa hullua versiota lempibiisistäni, latistakaa te pikkupaskiaiset vaan keskenänne tunnelmaa siellä ulkona! Uho jalostui orastavaksi toivoksi, kun astetta rauhallisempi, mutta slovariksi harvinaisen nostattava Tunnistatko itsesi tänään kajahti ilmoille. Keikka paketoitiin kääntämällä volat vielä kerran kaakkoon, Suomi on poliisivaltio -kertsi raikui Mansessa vähintään yhtä kuuluvasti kuin muillakin Äxän keikoilla.

Harmi vaan, että levykauppojen tarkoituksena on todellakin myydä niitä lättyjä. Olisi tuota meinaan kauemminkin voinut kuunnella, mutta lisäaikaa ei ymmärrettävästi herunut. No, hyvää teki joka tapauksessa, ainakin yksi syksyn runtelema tyyppi lähti takaisin sateeseen keventynein sydämin. Kenties useampikin.

Ps. Dramaattisista zoomauksista sekä yleisesti ottaen tymäkästä kuvauksesta kaikki maine, massi ja kunnia blogin toiselle puoliskolle, pus! //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Nuotiopiirin kaikuja G Livelabissa

Tiisu @ G Livelab, Helsinki 11.8.2017

Illan menomestan virkaa toimitti kaiuttimilla ja monitoreilla kuorrutettu, astetta fiinimpää atmöstä henkivä G Livelab. Luvassa oli kaksi settiä väliaikoineen kaikkineen sekä uutukaisten biisien testausta. Ensimmäinen puolikas alkoi kahdella pöytälaatikko-osastoon kuuluvalla biisillä. Illan toinen biisi Muumipeikkojen pyllyt jyräsi ensimmäisen soolona vedetyn biisin yli vauhdilla, eikä siitä oikeastaan jäänyt ainakaan itselleni mitään sen kummempaa mieleen. Joku saattaisi ehkä haukkua puolueelliseksi, sillä Muumipeikkojen pyllyt on yksi suosikeistani ja sen jääminen pöytälaatikkoon mahdollisesti ikuisiksi ajoiksi saa itkemään verta. Snif! Sitten siirryttiinkin muumeista vähän roisimpaan menoon Perkeleen muodossa. Astetta pehmeämmin svengaava Kuuden jälkeen osaan tanssia tasoitti tietä Perhekuvalle, joka pääsi oikeuksiinsa tarkkaavaisesti kuuntelevan yleisön edessä. Vaarallinen maa on noussut kiertueen aikana livesuosikkieni joukkoon. Loppupuoliskon pitkähköt tiluttelutkin uppoavat mukavasti, vaikka yleensä en vastaavasta menosta juuri perusta.

Entäs ne uudet biisit, missäs ne on? Kuin tilauksesta ensimmäinen setti päättyi soolohommiin ja uuden, vielä keskeneräisen biisin esittämiseen. Ei ollut yhtään pöllömpi, viilailua ja viimeistelyä kehiin vaan! Tässä välissä on pakko mainita se G Livelabin kovasti hehkutettu äänenlaatu, voin kyllä yhtyä ylistykseen laulun ja kokonaisvaltaisen tasapainon puolesta. Yksikään soitin ei hukkunut toisen alle ja lyriikoista sai harvinaisen hyvin selvää. Kun keikalla esitetään useampi entuudestaan tuntematon biisi, niin olisi aika ikävää, jos laulu olisi pelkkää mössöä. Tuttujen biisien kohdalla kehno äänentoisto ei vielä pilaa välttämättä kaikkea, sillä lyriikat löytyvät omasta pääkopasta ja niihin voi tarvittaessa turvautua. Koitti lyhyt väliaika, jonka jälkeen setin toinen puolisko potkaistiin käyntiin Kesä lähetti kirjeen -nimisellä uudella biisillä. Kesästä oli puhe, mutta biisi sai aikaan niin syksyiset fiilikset että ei paremmasta väliä. Tuokaa kumisaappaat, villasukat ja teetä! Jos tuo biisi olisi jokin väri, se olisi oranssi. Maalailevaa ja melodista meininkiä, nättiä.

Pusuttelemaan oli yhtä riemastuttavan söpö kuin aina ennenkin ja nostatti tunnelmaa seuraavia viisuja varten. Anna mun pyöristyä -rallista on muodostunut jonkinlainen Tiisu-anthem ja takuuvarma räjäyttäjä lähes keikalla kuin keikalla, eikä se pettänyt tälläkään kertaa. Mahtuipa sekaan myös yksi uusi kohellusosastoon kuuluva biisi, nimittäin nauruhermoja kutkuttanut Paskaa. Siihen voi saletisti samaistua jokainen, jota on joskus ketuttanut joku juttu, olipa se sitten tiskivuori tai Donald Trump. Ehdottomasti oma suosikki illan uutuuksista! Suomi on poliisivaltio ja Virtaset pitivät huolen räyhäävän rokkimeiningin jatkumisesta. Istuminen ja cocktailbaarimainen ympäristö alkoi silloin vähän jurppia, tuli ikävä pienten klubien hikisiä kanssaihmisiä ja älämölöä. Siihen se räyhäys loppuikin ja tunnelma kääntyi päälaelleen. Pelkällä flyygelillä säestetty Hammastikkukaunotar oli yksi tämän vuoden pysäyttävimmistä live-vedoista. Normiversio potkii perkeleesti ja kuuntelen sitä usein, vaikka lyriikat ovat loppujen lopuksi pirun ahdistavat. Flyygelisovituksessa oli herkkyyttä, jollaista en ole ennen kyseisestä biisistä onnistunut löytämään. Tunnistatko itsesi tänään oli myös päätynyt listalle, olipa ihana ylläri!

Encoressa tarjoiltiin vielä kunnollinen annos musikaalista ilotulitusta. Elämältä turpiin sain lupaili tavanomaista hittiputkea, mutta keikka päättyikin Hiillos-nimisen biisin ensiesitykseen. Kesä lähetti kirjeen oli jo luonteeltaan maalaileva, mutta Hiilloksen kanssa homma vietiin ihan uudelle levelille. Sitä luulee tuntevansa bändin parin vuoden seuraamisen ja lukuisten keikkojen jälkeen, kunnes jotain tällaista tapahtuu ja leuka kolahtaa lattiaan. Biisin kerroksellisuudesta tuli mieleen nuotio (yllättäen, heh), joka syttyy, palaa ja lopulta sammuu. Bändi lisäsi pökköä pesään, kunnes tuhtiin melodisuuteen oli vähällä pakahtua. Lakipiste saavutettiin, osasia alettiin tiputella hiljalleen pois ja pian jäljellä oli enää kiippareiden lähes hypnoottinen soundi. Biisi piti loppuun asti otteessaan kuin elävä tuli konsanaan. Tuokaa grillitikku ja paketti soijanakkeja, tällä hiilloksella kelpaa grillata koko loppukesän!

Summa summarum, festarikauden ja isojen lavojen uuvuttaman keikkamonsterin repaleinen sielu lepäsi intiimissä klubiympäristössä. Astetta rauhallisempi setti sopi G Livelabin miljööseen loistavasti, kohellusta ja pöydillä hyppimistä oli juuri sopivasti. Paikalle saapunut popula oli tullut kuuntelemaan tarinoita rennolla meiningillä, eikä turhasta pönöttämisestä ollut tietoakaan, vaikka suurin osa perslihaksiaan hienostunut drinksu kädessä treenasikin. Elämän koulu -debyytti oli pitkästä aikaa sivuroolissa ja suurimpien hittibiisien poissaolo oli oikeastaan hullun virkistävää. Uuden materiaalin kuuleminen oli sekä jännittävää että ilahduttavaa. Huikeaa, että tuoretta tavaraa syntyy ja sitä halutaan esitellä maailmalle. Keikka osoitti kuitenkin myös sen, että Tänne ei jää kukaan -lätyllä olisi edelleen annettavaa, levyn biisejä ei ainakaan olla missään nimessä soitettu vielä puhki ja stooreissa riittää pureskeltavaa. Oli miten oli ja tuli mitä tuli, tästä on hyvä jatkaa. //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Tiisun Ruisrock-revanssi

Tiisu @ Ruisrock, Suomen Turku 09.07.2017

"Kuinkahan monta mikkiä tänään menee rikki?"

Sellaisia pohti festaritoverini keskipäivän paahteessa, kun lilluimme vesibussin kyydissä kohti Ruissaloa. Sinänsä täysin aiheellista kelailua, kuten monet Tiisua seurailleet tietävät. Itseäni mietitytti kuitenkin solmussa olevien mikkiständien sijaan yleinen atmös ja tilanteen haltsaaminen. Viime kesän keikka Suomen legendaarisimmalla festarilavalla, eli Ruissin Rantalavalla, vedettiin kunnialla läpi, mutta olihan se selvästi vaikea gigsi, josta bändi ei itse pystynyt juurikaan nauttimaan. Nyt vuorossa oli telttalava, johon ei välttämättä liittyisi niin halvaannuttavan kovaa latausta. Tai toisaalta, mistäs sitä tietää? Olihan kyseessä kuitenkin kaikkien kesäfestareiden äiti.

Teltassa oli vartti ennen h-hetkeä rennon kupliva pössis ja mukavasti porukkaa, ja lisää festarikansaa valui koko ajan paikalle. Alkunauha Non, je ne regrette rien pääsi isolla lavalla oikeuksiinsa ja Bussi täältä pois potkaisi keikan käyntiin ryminällä. Biisin jälkeen huokaisin helpotuksesta, sillä lavalla oli ihan eri orkesteri kuin vuosi sitten. Hermoilusta ja hapuilusta ei ollut tietoakaan, jännitys oli vajonnut jonnekin Itämeren syvyyksiin. Molskis ja moi moi!

Biisilista oli perinteisen festarisetin tavoin odotetusti hittipitoinen, mutta yllätyksiäkin oli siunaantunut mukaan. Toisen levyn sinkuista Pusuttelemaan ihastutti heti setin alkupuolella, mutta mediassa huomattavasti enemmän esillä ollut Suomi on poliisivaltio loisti poissaolollaan. Toki sitä kesällä ennemmin pussailee kivoja tyyppejä kuin raivoaa ja heittelee kanssaihmisiä mädillä tomaateilla, joten ratkaisu oli sinänsä looginen ja vallinneisiin olosuhteisiin sopiva. Perhekuva rauhoitti mukavasti nopeatempoisten biisien keskellä. Jännä, että toisen levyn slovareista keikalle oli valikoitunut se, eikä esimerkiksi Menkat. Ei sillä, että se olisi haitannut. Menkat on ollut niin kovassa soitossa koko kiertueen ajan, että tarvitsen siitä vähän lomaa, vaikka biisin sanoma onkin pirun tärkeä. Keikan ylivoimaisesti hämmentävin hetki oli upouuden biisin ensiesitys. Mitä syntyy, kun yhdistetään Tiisu, Hurriganes ja Kummelin Erotix? No, tässä tapauksessa I'd like to fuck you. Jään salaa kaipaamaan lisää.

Kokonaisuudessaan setti oli vahvasti ensimmäiseen levyyn kallellaan, koska bändin suurimmat hittiviisut löytyvät ainakin toistaiseksi sieltä. Suomalaisen suurin riesa on sisu, Virtaset ja Tänään sä musta hullaannut osuivat festarieläinten laulu- ja tanssihermoihin. Järkkäritkin pääsivät osallistumaan, halusivat tai eivät. Kenties koko kiertueen komein yhteislauluhetki koettiin, kun jengi otti haltuun Elämältä turpiin sain -biisin kertsin ja koko teltta raikasi. Keikan loppupuolella koettiin vielä riemua, kun aikaa olikin 45 minuutin sijasta kokonainen tunti. Encoressa tunnelmoitiin Tähdet hymyilevät meille ja rokattiin maailman paras Uusi aika, jotka jäivät viime kesän Ruississa enemmän ja vähemmän paitsioon.

Kolmen päivän festarointiin mahtui niin paljon pommeja, pyroja, ilotulitteita ja erikoishommia, että sunnuntaina pahimman luokan ähky kolkutteli jo ovella. Tiisun tarjoilema rehellinen ja konstailematon rokkishöy helli sielua ja kuittasi kaikki menneiden Ruisrockien vaikeudet. // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Ihanasti turpiin Tavastialla

Tiisu @ Tavastia, Helsinki 21.4.2017

Helsingin Tavastian perjantain alkuillan kattaus oli harvinaisen tymäkkä. Ensin tarjoiltiin lämppärisetin verran ehtaa Ursus Factorya. Kaksikon energia jaksaa aina yllättää positiivisesti ja nähtiinpä lavalla myös pari tiisulaistakin kekkuloimassa.
Tiisun keikka alkoi jokaisen uskottavan rokkibändin varustukseen kuuluvasta lehdestä eli Kevätpörriäisestä sattumanvaraisesti valitulla stoorilla. Kevätpörriäinen oli illan kantava teema ja tarinat sopivat lähes poikkeuksetta hämmentävän hyvin keikan draaman kaareen. Oli osuvasti nimettyä Sisu-sisiliskoa ja ties mitä kaikkea muuta. Sisiliskon nopeat refleksit ja vikkelyys olisivat olleet tarpeen monille lavan edustalla hengailleille tyypeille, sillä yleisöön alkoi lentää tavaraa tiiviiseen tahtiin heti ensimmäisestä biisistä lähtien. No, kyllähän perjantai-iltaan sopii aina pieni vaaran tuntu! Perkele, Bussi täältä pois, Kuuden jälkeen osaan tanssia, Miehet saunassa... Siinäpä muutamia bailubiisejä, joiden avulla bändi sai Tavastian pauloihinsa heti alkuunsa.

Suomen legendaarisimman rokkiluolan keikoilla on yleensä lupa odottaa jotain erikoisboogieta ja kivoja ylläreitä sieltä tulikin vierailijoiden muodossa. Perhekuva piirtyi tärykalvoille kauniisti sellon säestyksellä, olipahan nättiä! Suomi on poliisivaltio puolestaan sai lisäpuhtia pasuunasta ja biisi pääsi täten melkoisen lähelle levyversioita, joka on soittimia pullollaan. Ennen kuin olin nähnyt yhtäkään tämän kiertueen keikkaa, niin toisen levyn biiseistä suurimmat epäilykseni kohdistuivat juuri Poliisivaltioon. Levyversion soundi on kovin muhkea ja ajattelin, että samanlaisen efektin tuottaminen livenä on aika haasteellista. Epäilykset kuitenkin kaikkosivat nopeasti, sillä sopiva määrä särökitaraa ja yleistä älämölöä ajaa asian ihan yhtä lailla. Pasuunan kanssa fiilis oli jännällä tavalla hienostuneempi, vaikka meno oli muuten tutun hektistä. Oli pasunisti-poliisista muutakin hyötyä, sillä eräs useampaan kertaan kamoja päälleen saanut eturivin asukki sai viimein kostaa kaltoinkohtelun. Syyllinen saatettiin vastuuseen teoistaan, rangaistuksena oli julkinen nöyryytys eli pasuunan "soittaminen" täpötäyden Tavastian edessä ja virkavallan valvovan silmän alla. Oikeus voitti tälläkin kertaa! Illan kolmas ja viimeinen vierailija oli Roosa-Emilia Sainio, joka tuli laulamaan Menkat. Naisääni toi mukavaa vaihtelua ja syvyyttä biisiin, peukku sille!

Vierailevien tähtien lisäksi Tavastian jengi sai muutakin spesiaalia, nimittäin yhden vielä kehittelyvaiheessa olevan biisin ensiesityksen. Kevätauringon kivuliaan kirkasta helotusta käsitellyt biisi sopi Tänne ei jää kukaan-levyn teemaan loistavasti. Mahtoiko valomiehellä olla koivujen kirkkaanvihreät hiirenkorvat mielessä, sillä kellertävänvihreät valot olivat täydellinen valinta. Ne loivat juuri sellaisen kepeän kesäisen tunnelman, joka oli ihanan raastavassa ristiriidassa biisin lyriikoiden kanssa. Siitä seilattiin sujuvasti Anna mun pyöristyä-biisin pariin ja ihan toisenlaisiin fiiliksiin. Slovarit jäivät tällä kertaa oikeastaan vähän paitsioon, mutta tällaiselle räyhäämisen rakastajalle ne muutamat hyvin valitut hitaat riittivät vallan hyvin. Oli mukava kuulla esim. harvemmin settiin eksyvä Tunnetko itsesi tänään pitkästä aikaa.

Keikan loppupuoliskolla meininki eskaloitui vauhdilla. Pusuttelemaan on about koko vuoden kovin korvamato, joka ei jätä ketään kylmäksi hyvässä tai pahassa. Yhtä riemukasta synamelodiaa ei olla hetkeen kuultu, se synnyttää poikkeuksetta hykerryttävää lämpöä sisuskaluissa. Elämältä turpiin sain on tarjonnut jo hetken aikaa liikuttavia yhteislauluhetkiä ja voi morjens, miten ihanasti Tavastialla lauleskeltiin! Bändin poistuttua lavalta porukka alkoi huutaa yhteen ääneen "Uusi aika! Uusi aika!". Anteeks, saako tällaisen yleisön tilattua kaikille keikoille? Nyt oli meinaan biisien suhteen prioriteetit kohdillaan! Encoressa kuultiin ensin Suomalaisen suurin riesa on sisu ja illan päätti Uusi aika. Sekä lavalla että yleisössä oli käynnissä asiaankuuluva hullunmylly ja tapahtumien tuoksinassa Antin mikkistandi päätti kaatua vielä viimeisen kerran, eikä kukaan moshaamiseltaan sitä huomannut. En huomannut itsekään, ennen kuin se kopsahti napakasti omaan silmäkulmaan. Aijai. Olen kokenut saman kohtalon Tavastian katon alla kerran aiemminkin, jolloin tuloksena oli reikä otsassa ja verilätäkkö lattialla. Tällä kertaa selvittiin parin päivän jomotuksella ja mustelmalla, joten no problemos. Ja jos pitäisi valita missä ottaisi turpaan, niin ennemmin Tiisun keikalla Uuden ajan aikana kuin vaikka siellä nakkikioskilla. Vai mitä?//YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Tiisun molemmat puolet

Pääsiäinen, tuo munavitsien ja keikkaputkien luvattu juhla!

Tiisu @ Torvi, Lahti 14.4.2017

Torvi on heittämällä yksi Suomen hikisimmistä keikkapaikoista, eikä tälläkään kertaa tarvinnut palella. Lavan edusta täyttyi tiisuttajista heti lämppärin virkaa toimittaneen Akseli Hiltusen setin päätyttyä. Jengistä hehkui villi ja pitelemätön energia jo ennen kuin yhtäkään sointua oltiin soitettu ja sehän lupasi pelkästään hyvää. Jo pelkkä intronauha Non, je ne regrette rien sai aikaan niin voimakasta liikehdintää, että Père Lachaisen mullassa makaavan Edith Piafin luutkin kalisivat. Sinkkuelämää aloitti setin ja bileet olivat virallisesti käynnissä. Torvi oli pullollaan raivokkaasti tamppaavia pääsiäispupuja ja kahjo fiilis levisi nopeasti myös lavalle.

Ero vanhan ja uuden matskun välillä on ollut ainakin näin kiertueen alkupuolella todella selkeä. Uusia biisejä fiilistellään yleensä rauhallisemmin, kun taas Elämän koulun tutummat biisit saavat luonnollisesti aikaan voimakkaamman reaktion. Lahdessa uusiin biiseihin suhtauduttiin kuitenkin yhtä raivokkaalla intensiteetillä kuin ensimmäisen levyn ralleihin ja rakastin sitä niiiin pirusti. Niinhän sen pitääkin mennä! Bussi täältä pois oli illan vedoista oma lempparini, se potki hullun kovaa. Myös Napa, Anna mun pyöristyä, Pusuttelemaan, Virtaset, Suomi on poliisivaltio ja tietty maailman paras Uusi aika nostivat sykettä. Välillä heiluttiin monitorien päällä, crowdsurffattiin vähän, kiipeiltiin kattopalkeissa kuin pienet karvaiset apinat ja hengattiinpa myös koko porukalla kyykyssä tyyntä ennen myrskyä-tyyppisessä tilanteessa. Tunnelma ei rauhoittunut edes slovareiden aikana, aina oli vähintään joku takarivin pupu pomppimassa.

Elämän koulu-kiertueella sekoilu ja keikkapaikkojen rakenteissa roikkuminen olivat ennemminkin sääntö kuin poikkeus ja tämän uuden rundin rauhallisempi luonne onkin yllättänyt meikäläisen aika isosti. Ei mitenkään negatiivisesti, mutta yllättänyt joka tapauksessa. Iisimpi boogie ei sinänsä tunnu vieraalta, mutta tosi erilaiselta kun kohkaamiseen oli ehtinyt jo niin tottua. Lahden keikka tuntui siis jollain tavalla paluulta menneisyyteen. Armoton bailaaminen, rääkyminen, kiroilu ja hiestä märät vaatteet tuntuivat pitkästä aikaa helvetin hyvältä. Se oli ihanan tuttua ja turvallista.

Tiisu @ Ravintola Sävel, Forssa 15.4.2017

Forssassa piti alun perin olla kaksi keikkaa, yksi sallittu ja yksi k18-keikka, mutta jälkimmäinen jouduttiin perumaan. Ratkaisu oli täysin oikea, sillä mikään keikka ei ole terveyttä tärkeämpi. Pakko kuitenkin tunnustaa, että juuri sen k18-setin peruuntuminen sai aikaan hennon angstin, sillä sallituilla keikoilla käyminen ei ole enää vuosiin tuntunut kovinkaan luontevalta. Epäilykset illan onnistumista kohtaan kasvoivat saavuttuani keikkapaikalle, joka muistutti ennemminkin 70-lukulaisen pikkukaupungin rautatieaseman kahvilaa. Jos Lahden keikka tuntui aikamatkalta Elämän koulu-rundille, niin Forssa oli sitten jotain aivan muuta.

Intro alkoi soida, jolloin osa porukasta nosti pyllyn ylös penkistä ja siirtyi varovaisesti hiipien kohti lavaa. En suoraan sanottuna muista varmasti millä biisillä keikka alkoi, mutta vähän pienemmässä cityssä kun oltiin, niin Tuhannes laulu Helsingistä ei ehkä mene liikaa metsään. Biisin jälkeen lavalta kyseltiin paikallaolijoiden tunnelmia. Siinä vaiheessa yleisön kengänkärjet kääntyivät kollektiivisesti sisäänpäin ja bändiä vilkuiltiin perisuomalaiseen tapaan ujosti silmäkulmien alta. Suu oli nidottu kiinni ja pihaustakaan ei kuulunut, mutta toinen suupieli nousi hanakasti ylöspäin. Että ei tässä mitään. Ihan mukavaa on. Juu. Mutta en kehtaa ääneen sanoa. Tirsk. Suomalaisten jäyhyydessä on jotain uskomattoman sympaattista ja hellyttävää ja tuo lyhyt, mutta samalla pieneltä vaivaantuneelta ikuisuudelta tuntunut hetki oli sen ultimaattinen multihuipentuma. Kehtaamista ja epävarmuutta käsittelevä Miehet saunassa oli sille täydellinen jatko-osa. Tässä vaiheessa oma sydämeni alkoi sulaa, vaikka keikan luonne ei ollut ehtinyt vielä hahmottua kunnolla.

Mestoilla oli myös pikkuihmisiä ja bändi havahtui kirosanoihin, joita biiseissä viljellään enemmän tai vähemmän. Sen seurauksena Perkele! muutettiin lapsiystävälliseen muotoon ja biisi kantoi yhden illan ajan nimeä Perhonen. Voiko olla mitään sympaattisempaa? Tuskinpa. Keikkaa kohtaan tuntemani skeptisyys alkoi murentua vauhdilla. Menkat ja Pusuttelemaan taisivat myös tarjota lapsukaisille ajateltavaa. Ehkä ihan hyvä, että Virtasten kaltaiset paneskelu-anthemit jätettiin kuitenkin tällä kertaa soittamatta, heh. Kaikki aikanaan.
Pääsiäisen paras yllätys oli vasta tuloillaan, nimittäin spontaanisti settiin tupsahtanut Muumipeikkojen pyllyt (Hmm vai pelkkä Muumipeikot?). Voi pyhä persaus!! Jos multa oltaisiin tuolla hetkellä kysytty mitä onni on, niin olisin vastannut, että tämä biisi. Näitä kaikkia hassuja levyttämättömiä biisejä on ollut ihan tautinen ikävä! Eihän niiden vetäminen ole uuden levyn kiertueella ajankohtaista tai relevanttia, mutta ei haittaa jos niitä välillä heiteltäisiin sekaan.

Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtyä ja keikan loppupuoliskolla huomasin, että ulkona pyrytti sakeasti lunta. Lyhyen hetken ajan elämä oli kuin Kaurismäen leffa. Siellä me oltiin, joukko ihmisiä ujostelemassa itseämme ja toisiamme. Kuuntelemassa lauluja siitä, kuinka vaikeaa on saada vastarakkautta, tunteet patoutuvat ja elämä murjoo. Niin, sitten vielä se kevään juhlan kunniaksi maahan satanut lumipeite. Kummallisinta ja sympaattisinta lienee se, että kaikilla oli kuitenkin todella mukavaa.

Olipa taas jännä reissu. Lahdessa lentelivät ärräpäät, Forssassa perhoset. Siinä mitä oivallisin kiteytys Tiisun molemmista puolista. // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Isojen ja pienten lavojen Tiisu

Voi änkeröinen, kesä on kohta ohi! Sitä suuremmalla syyllä palatkaamme hetkeksi heinäkuun alkuun kuumimman festarikauden tiimellykseen.

Tiisu @ Ruisrock, Turku 9.7.2016

Tätä keikkaa odotin ja pelkäsin. Odotin, koska lempparipoppoo soittaisi ensimmäistä kertaa Ruisrockin legendaarisimmalla lavalla. Pelkäsin, koska telkkarikameroiden hampaisiin joutuminen oli väistämätöntä, hyi. Tiisun soundcheckin kumina kantautui Rantalavalta tuulen mukana Ruissalon pelloille ja mietin festarialuetta lähestyessäni, että onpas hommat nyt isoillaan. Bändin taustalakana oli hippasen ujo näky valtavalla ja korkealla lavalla. Se symboloi oikeastaan aika sympaattisella tavalla koko keikan luonnetta. Pieni orkesteri suuressa maailmassa! Keikka alkoi ennakkoon äänitetyllä intronauhalla, jolla esiteltiin hieman bändiä. Lavan sivuilla oleville ruuduille ilmestyi samaan aikaa livekuvaa merestä ja siellä lilluvasta uimalelusta. Ajattelin, että joku random festarivieras siellä vain temmeltää pumpattavan kaverinsa kanssa enkä kiinnittänyt siihen paljoa huomiota ennen kuin kävi ilmi, että lelun päällä istui vimmatusti rantaa kohti kauhova levylaulaja. Jos erikoisimmista sisääntuloista jaettaisiin jotain Emmoja tai vastaavia pokaaleja, niin Tiisu olisi vähintään ehdolla. Kun suolavettä valuva Henkka oli viimein kivunnut lauteille, niin ei siinä muuta kuin täysi hässäkkä käyntiin.

Jos Pihtiputaan mummo oli eksynyt Yle Areenaan livestreamin ääreen, niin oli varmaan ihmettelemistä, sillä bändissä oli jälleen kerran energiaa kuin pienessä ydinvoimalassa. Sinkkuelämää oli juuri julkaistu ja se esitettiin Ruissin keikalla ensimmäistä kertaa. Rekvisiittana toimi promokuvissakin nähty Tinder-ruutu, jonka ansiosta biisi jäi varmasti monien uusienkin kuulijoiden mieleen. Seuraavaksi oli vuorossa vähän tunnelmointia slovarin muodossa ja mietin, että näinköhän enemmän tai vähemmän krapulainen yleisö jaksaa keskittyä. Puheensorina voimistui voimistumistaan aina ensimmäiseen kertosäkeeseen saakka, kunnes "Ai sull on menkat?" tukki odotetusti kaikkien suut epäuskoisen naurunhörähdyksen saattelemana. Naisena mua hieman ärsyttää kuinka pöllämystyneen reaktion yksi säe ja varsinkin se yksi ainoa sana voi oikeastaan poikkeuksetta saada yleisössä aikaan (onhan nyt sentään vuosi 2016 ja silleen!), vaikka toisaalta biisin nerokkuus piilee tavallaan juuri siinä, ettei kukaan oleta parikymppisen jantterin laulavan menkoista. Aiheesta voisi paasata enemmänkin, mutta kenties joskus toiste. Oli kuitenkin ilahduttavaa, että biisi sai kenties koko keikan vilpittömimmät ja raikuvimmat suosionosoitukset.

Herkistelyt sikseen ja uuteen nousuun. Napa villitsi ja sai varmasti myös taas lukuisat leuat loksahtamaan. Virtaset vaikutti myös olevan festariyleisöllä hyvin hallussa. Vaikka vauhtia ei puuttunut, niin kaikenlaiset pienet hankaluudet ja vastoinkäymiset aina henkseleiden hajoamisesta lähtien varjostivat keikkaa alusta loppuun. Kuka sillä aasilla ratsastaa lähti liikkeelle töksähdellen, koska kamat eivät toimineet toivotulla tavalla. Kaiken räimeen ja hulinan alta pystyi aistimaan turhautumisen siihen, että asiat eivät suju suunnitellusti. Melkoisen vakuuttavasti armoton harmitus kuitenkin pystyttiin lakaisemaan maton alle. Keikka päättyi Tähdet hymyilevät meille- ja Elämältä turpiin sain -biiseistä koostuvaan potpuriin ja ehdin jo saada slaagin kun luulin, että jonkun mielestä on hyvä idea sisällyttää 45 minuutin festarisettiin kaksi slovaria. Tähdet hymyilevät meille toimi kuitenkin vain lyhyenä introna turpasaunalle ja alkukauhistuksesta toivuttuani täytyi myöntää, että tosi toimivasti noinkin erilaiset biisit oltiin onnistuttu yhdistämään. Vähän kummalliselle keikalle saatiin vielä teemaan sopiva outo ja äkkipikainen päätös, kun aika vain loppui yksinkertaisesti kesken ja roudarit valtasivat lavan. Kaiken kaikkiaan yksi hämmentävimmistä Tiisu-keikoista mitä olen nähnyt.

Tiisu @ Pitkä kuuma kesä, Alppipuisto, Helsinki 10.7.2016

Olin tässä vaiheessa viikkoa festaroinnin uuvuttama raato (neljät festarit yhden viikon aikana, suosittelen ja samalla en todellakaan suosittele), joten kovin yksityiskohtaisia muistikuvia tästä keikasta ei päänuppiin syöpynyt. Muistan kuitenkin erittäin kirkkaasti keikan aikana vallinneen kokonaisvaltaisen hyvän olon tunteen sekä lavalla että yleisössä. Lähdin keikalta myös huomattavasti pirteämpänä kuin mitä olin sinne tullessani, joten jokin meni oikein. Lintsin kupeessa sijaitsevaan Alppipuistoon pykätty stage oli Ruissin Rantalavaan verrattuna kuin kärpäsen jätös, mutta kaikkien megalavojen jälkeen se tuntui pelkästään ihanalta ja rennolta. Eikä tarvinnut pelätä joutuvansa kesäkilojensa kanssa koko internetin töllättäväksi, siitäkin kovasti plussaa.

Tiisun keikoilla ei yleensä tarvitse tylsistyä ja tälläkin kertaa boogie oli vallan hengästyttävä. Biisien lisäksi tarjolla oli muun muassa sadetanssia, Rammstein-riffejä ja pyöräilyhetkiä. En ole vähään aikaan nauranut millään keikalla niin paljon kuin tällä, sadetanssin aikana taivuin suurin piirtein kolminkerroin ja reväytin naurulihakseni. Älyttömintä oli se, että tanssin jälkeen alkoi aikuisten oikeasti sataa!! Käsittämätöntä.

Parasta keikassa oli ehdottomasti vuorovaikutus yleisön kanssa, joka on ihan yleisestikin yksi Tiisun suurimmista vahvuuksista moniin muihin bändeihin verrattuna. Ajoittain kovinkin villin vuorovaikutuksen uhriksi joutui erään vanhemman herran sateenvarjo, mutta hän suhtautui omaisuutensa tuhoutumiseen vallan tyynesti ja lähinnä huvittuneesti. Olihan se musakin huikean hyvää jälleen kerran ja kiva, että settiin valikoitui taas vaihteeksi niitä vähän tuntemattomampia ja julkaisemattomia ralleja. Ruissin kaltaisilla isoilla festareilla levytetyn matskun ja sinkkujen esittäminen on kuitenkin asteen verran pakollisempaa kuin tällaisilla pienillä ilmaisfestareilla.

Viikonlopun keikat olivat kuin yö ja päivä. Ruississa olosuhteita vastaan kamppaillut ja ajoittain kompastellut bändi oli Alppipuistossa kuin kotonaan. Fiilis oli valloittavan vapautunut ja niin tiisumainen kun vaan olla ja voi. Ei ole epäilystäkään siitä etteikö Tiisu pystyisi ottamaan haltuun niin isot kuin pienetkin lavat, mutta jälkimmäinen taitaa kuitenkin vielä tässä vaiheessa tuntua enemmän kodilta. // YYKAAHOOVEE

- juoksepoisytto

Juhannustaikaa Tavastialla

Tiisu @ Tavastian juhannusfestivaalit, 24.6.2016

Tampere sai tällä(kin) kertaa pitää Valtterifestivaalit, Olavi Uusivirrat ja Paula Vesalat hyvänään, kun otin juhannusaattoiltana suunnaksi Helsingin ja Tavastian juhannusfestivaalin. Tavastialla vallinnut tunnelma löi suoraan sanottuna ällikältä. Odotin näkeväni ovella korkeintaan kaksi koivunoksaa ristissä, mutta homman eteen oltiin nähty oikeasti vaivaa ja koko klubi oli kirjaimellisesti vuorattu koivuilla. Tuoksu oli huumaava ja fiilis todella kodikas. En ole koskaan pitänyt Tavastiaa kummoisena hengailupaikkana, mutta vihreiden ystävien ansiosta mesta oli muuttunut viihtyisäksi juhannuskeitaaksi.

Keikan alku oli kenties eeppisin tähän mennessä, sillä setin ensimmäinen biisi oli Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemä Kulkuri ja joutsen. Siis miten älytöntä ja ihanaa! Olen vieläkin vähän iiiik! sen takia, heh. Juhannuksena kuuluu kuunnella vanhaa suomalaista iskelmää, joten biisi sopi setin alkuun täydellisesti. Yleensä olen sitä mieltä, että coverit saa tunkea sinne missä aurinko ei paista, mutta tätä biisiä olisi saanut hieroa mun naamaan vaikka koko illan. Niin siistiä se oli. Unohdin pari kertaa olevani Helsingin keskustassa rokkiklubilla keskellä jorpakkoa tönöttävän tanssilavan sijasta. Ja sehän on siis pelkästään mainio juttu. Mun piti itse asiassa joskus taannoin toivoa tätä biisiä, mutta se ajatus sitten jäi unholaan eikä biisi olisi oikeastaan jälkikäteen ajatellen edes kunnolla sopinut millekään menneelle Tiisu-keikalle. Ihan hyvä siis, etten hitaana hämäläisenä ehtinyt toimia ja sekoittaa jonkun toisen keikan tunnelmaa oudoilla toiveillani.

Aika nopeasti entisaikojen iskelmätunnelma sitten vaihtui perinteiseen rehaamiseen ja mikäs siinä! Olin aavistuksen verran väsymyskoomassa uuvuttavan työviikon jäljiltä, joten huojuin aivottomasti menemään kuin huonosti pystytetty juhannussalko ja muutkin yleisön edustajat intoutuivat pian joraamaan kesämekot hulmuten. Keikka oli vähän kuin juhannuskokko, jota ensin kasattiin kaikessa rauhassa, sitten se sytytettiin palamaan ja heitettiin vielä täysi bensakanisteri liekkeihin, että varmasti räjähtää. Miehet saunassa on aina älyttömän tykki livenä, mutta keskikesän juhlan kunniaksi saatiin vähän jotain ylimääräistä hauskaa. Saunasimulaattoria seurasi jo jonkinlaiseksi Tiisun juhannusperinteeksi muodostunut vihtomiskilpailu, joka käytiin Antin, Henkan ja Mikon kesken. Tavastian tanssilattia täyttyi toisiaan läiskivistä nuorukaisista sekä irronneista koivunlehdistä ja skaban voittajaksi kruunattiin lopulta apinan raivolla vihtonut Mikko. Huraa!

Hikinen tunnelma jatkui jotakuinkin loppuun asti. Parhaiten mieleen jäivät aina ihmisiä villitsevä Napa ja tietysti oma all time favorite Uusi aika. Keikka oli ihana pulahdus klubikeikkojen maailmaan kuumimman festarikesän keskellä, enkä olisi omasta väsymystilastani huolimatta halunnut olla oikeastaan missään muualla. // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Festarikesän alkulämmittelyt

Pian on taas se aika vuodesta, kun keikkareppuun pakataan korvatulppien lisäksi käsidesi ja oma vessapaperirulla. Meikällä on klubimoodi talven jäljiltä vielä niin vahvasti päällä, että en ole tätä ulkoilmakeikkojen kulta-aikaa vielä oikein ehtinyt sisäistämään. Onneksi Jyväskylässä ja Helsingissä oli tarjolla vähän ilmaista reeniä.

Tiisu @ Yläkaupungin yö, Jyväskylä 21.5.2016

Keikkajumalille kiitos värikkäästä ja lämpimästä teltasta, koska pari tuntia ennen keikkaa taivas repesi. Seuraavaksi meinasi revetä allekirjoittaneen pääkoppa, kun koko illan täydellisesti rullanneet aikataulut kusahtivat tietenkin juuri silloin kun Tiisun piti aloitella. Rummuissa oli jotain häikkää järjestäjän sekoilun vuoksi ja keikka viivästyi kymmenisen minuuttia. Festarimiljöössä tuollaiset normioloissa pieniltä tuntuvat myöhästymiset vastaavat huonolla tuurilla suurin piirtein yhtä neljäsosaa setistä, ei kiva. Mutta negailut sikseen, alkoihan se keikka viimein ja alkoipa hauskasti! Tällainen kiakkoon välinpitämättömästi suhtautuva tyyppikin oli altistunut uutisille Leijonien voitosta ja aavistelin, että jotain teemaan sopivaa jäynää on varmaan luvassa. Odotin homman kuitenkin jäävän lähinnä rekvisiitan tasolle, mutta ei. Ilmoille jysähti kaikkien penkkiurheilijoiden lempibiisi Ihanaa Leijonat ihanaa ja pakko myöntää, että jotkut bändit vain saavat ne musamaailman jäätävimmätkin räpellykset kuulostamaan hyvältä.

Posahtavan alun jälkeen soiteltiin muutama enemmistölle tuntematon biisi. En jaksanut kauheasti vilkuilla, mutta vieressäni jorannutta tytsyä lukuunottamatta yleisössä taisi olla vähän vaisumpi meno näiden rallien ajan. Festarihommissa vähän kökköä on juuri se, että mestoilla on aika paljon satunnaista porukkaa, joka ei välttämättä tunne muita biisejä kuin sinkut ja jaksaa hytkyä vain niiden tiettyjen biisien soidessa. On kolikolla kuitenkin kääntöpuolensa tässäkin asiassa, koska toisaalta festarikeikoilla on aina mahdollisuus pyydystää uusia diggareita haaviin. Se taisi olla Perkele, joka sai porukkaan taas huomattavaa eloa ja siitä lähtien meno olikin loppuun asti nousujohteista ja railakasta. Vaikka Tiisua edeltänyt Samuli Putron keikka oli myös kova, niin ei ollut epäilystäkään mikä bändi sai porukkaan eniten liikettä illan aikana. Viimesyksyisen Mustassa Kynnyksessä soitetun keikan leveleille ei päästy, mutta Jyväskylä vaikuttaa joka tapauksessa olevan vallan mainio lokaatio tiisuilua ajatellen.

Pelkäsin etukäteen keikan tuntuvan armottoman lyhyeltä, mutta loppujen lopuksi ihan kunnon setti sieltä irtosi. Alun viivästys kuitenkin potkaisi mojovasti päähän, sillä encore (= Uusi aika) piti jättää aikataulusyistä kokonaan pois, vaikka koko teltta oli riehakkaasta energiasta piukkana. Revin vähän (siis tosi vähän!) lohtua siitä, että asia harmitti sekä yleisöä että bändiä yhtä paljon.

Tiisu @ Kumpulan kyläjuhlat, Helsinki 28.5.2016

Puoli tuntia pelkkää vyön alle potkivaa hurlumheita eikä yhtäkään balladia, toisin sanoen meitsin käsitys täydellisyydestä! Tämän pumpun livekäyttäytymisestä voi ajoittain aistia niin vahvoja Mindless Self Indulgence -henkisiä viboja, että morjens. Keikan aikana oli hauska seurata erästä punatukkaista teknikkoparkaa, joka yritti aluksi epätoivoisesti pysyä menossa mukana soitinten ja kajareiden lennellessä ympäri Kumpulan pusikoita. Realiteetit tulivat vastaan ja tyyppi luovutti about siinä vaiheessa, kun solistin kitara suhahti toistamiseen kaaressa lavalta alas. Viuuuuh.

Siinä missä Jyväskylässä kuultiin paljon myös levyttämätöntä kamaa, niin tällä kertaa viiden biisin raivokas minisetti sisälsi pelkästään levytettyjä viisuja. Kerrankin muistan kuulkaa settilistan ulkoa: Perkele, Kuka sillä aasilla ratsastaa, Anna mun pyöristyä, Tänään sä musta hullaannut (feat. voikukka!) ja Uusi aika. Ilman välispiikkejä tuohon olisi varmaan saanut vielä kuudennen rallin rutistettua, mutta Anna mun pyöristyä-biisiä pohjustanut hiusrajan vetäytymisestä kertonut tarina oli niin symppis ja ihana ja symppis, että ihan sama. Ei puolessa tunnissa silti ehdi paljoa muuta kuin vähän lämmetä, joten kyllähän keikka loppui jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Uusi aika lämmitti kuitenkin mieltä sen verran polttavasti ja keikassa oli vähintään yhtä paljon sähköjänismäistä energiaa kuin täyspitkässä gigsissä, että menkööt nyt välillä tämmöiset lyhyet rykäyksetkin.

Keikat olivat hämmentävän tarkka tiivistys festarikeikkojen plussista ja miinuksista. Aika on ärsyttävän rajallinen ja tekniikka ei aina pelaa, mutta toisaalta se saattaa tuoda peliin vähän lisää intensiteettiä ja uhmaa. Vaaka kallistuu loppujen lopuksi positiivisen puolelle. Nautiskellaan siis parhaamme mukaan ovella kolkuttelevasta festarikesästä, kuuluipa siihen sitten auringonpaistetta tai kaatosadetta ja kuralillua! // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Tiisua konserttisalissa

Konserttisalibuumi on tosiasia. Tuntuu, että kyseinen trendi on kasvanut hurjasti viimeisen parin vuoden aikana ja varsinkin sellaisten artistien ja bändien (Anssi Kelan vielä ymmärtää, mutta Apulanta?!) keskuudessa, jotka eivät konserttisalikeikkoja normaalisti harrasta. Olen aina mieltänyt konserttisalikeikat tiukasti iskelmäihmisten jutuksi ja sen mielikuvan karistaminen on pirun hankalaa. Jutun trendikkyydestä kertoo sekin, että Tiisun kaltainen suht tuore ja debyyttilättynsä vähän yli puoli vuotta sitten julkaissut poppoo tuupataan jo näin aikaisessa vaiheessa konserttisaliympäristöön selviytymään. Kuinkas siinä sitten kävikään?

Tiisu @ Kerava-sali, Kerava 6.4.2016

Keravalla tarjoiltiin keskiviikkoiltana oikein kunnon sekametelisoppaa. Ihan maukasta, mutta vähemmilläkin sörsseleillä oltaisiin pärjätty. Lavalla oli bändi, joka oli selvästi vähän ulalla oudon ympäristön ja uuden tilanteen takia. Se johti siihen, että kokeiltiin vähän sitä jos sun tätä ja mitään punaista lankaa ei oikein tahtonut löytyä vaikka kuinka etsiskeltiin. Mutta yrityksen puutteesta ei ainakaan voi soimata!

Illan parasta antia olivat uudet biisit ja tajusinpa myös sen, että niitä kaikkia yhdistää vähän rauhallisempi tempo vanhoihin ralleihin verrattuna. Biisien taustoista kertominen oli ehdottomasti askel oikeaan suuntaan, koska yleensä konserttisaliyleisö todella kuuntelee mitä sieltä lavalta oikein huudellaan. Keskittymiskyky on siis huomattavasti korkeammalla kuin keskiverto baariapinoilla, joiden mielenkiinnon ylläpitämiseksi täytyy usein möykätä ja pelleillä aika tavalla.

Hmm. Tosi vaikea lähteä erittelemään oikein mitään, koska paletti oli niin leväällään ja keikasta tavallaan puuttui ajatus kokonaan. Keikalla oli todella hyviä yksittäisiä hetkiä, kuten se biisien taustoista kertominen, mutta sitten kun sitä ei kuitenkaan tehdä systemaattisesti niin tuloksena on väkisinkin aika keskeneräinen ja sekava vaikutelma. Suunnittelemattomuus on toisaalta yksi Tiisun kiehtovimpia ja hienoimpia puolia, mutta ei sekään näköjään ihan joka tilanteessa vaan yksinkertaisesti toimi.

Tiisu @ Vuotalo, Helsinki 8.4.2016

Matalakattoinen ja teatterimainen Vuosali tuntui jylhään Kerava-saliin verrattuna heti paljon lämminhenkisemmältä paikalta. Väkeä olisi kyllä mahtunut leveään saliin enemmänkin, mutta tunnelma oli joka tapauksessa kivan intiimi. Olin kuullut huhua settilistasta ja kaikesta muusta epätiisumaisesta käytöksestä, mutta mikään tuskin olisi pystynyt valmistamaan mua siihen, mitä tuleman piti.

En tosiaan tiedä mitä helvettiä tälle bändille oli yhden vuorokauden aikana tapahtunut, meinas pää räjähtää. Setin alkupuoli kului siihen, kun keräilin säännöllisin väliajoin alaleukaani lattialta, enpä muista koska olisin viimeksi ollut postiivisella tavalla niin äimänä. Lavalla lojuneet settilistat olivat jo näky itsessään, mutta bändin olemus ja ihan koko paketti löi ällikältä. Keravalla nähdystä hämmentyneestä orkesterista ei ollut jälkeäkään, sillä lavalle tepasteli jotenkin vaan niin valmis bändi hitto mieskengät jalassa. Ihan kuin ne olisivat tehneet tätä viimeiset 20 vuotta. Hullua.

Kaikki oli vaan niin kohdallaan ettei mitään järkeä, hienosti rakennettua keikkaa oli ilo seurata. Keravalla jo vähän puolivahingossa sohittiin sitä pikkukaupunki-teemaa, joka muodosti raamit Vuotalon setille.
Hommassa oli nyt mukana se aiemmin kadoksissa ollut ajatus ja myös konserttisalikeikoille tyypillinen, tietynlainen draaman kaari oli havaittavissa. Tulihan siihen settilistaan tosin matkan varrella pari muutosta, heh. Anna mun pyöristyä vetäistiin heti Oudon pojan jälkeen, mikä ei ollut yhtään hullumpi päähänpisto. Tajusin vasta jälkikäteen settilistaa tuijotellessani, että ns. suurelle yleisölle tutumpia ja levytettyjä biisejä oli vain kourallinen uudempaan matskuun verrattuna. Tällaiselle keikkojen tehokuluttajalle ne levyttämättömät biisitkin tietty ovat tuttuja, mutta on silti suht rohkeaa soittaa suurimmaksi osaksi biisejä, jotka ovat enemmistölle todennäköisesti lähes tai täysin tuntemattomia. Ei kenelläkään kyllä tylsää vaikuttanut tuolla olevan, päinvastoin. Bändin ja yleisön välinen vuorovaikutus toimi kuin junan vessa ja tunnelma oli ihanan rento ja jotenkin poikkeuksellisen välitön.

Ilmari Rönkä oli tuurailemassa sairastunutta Mikkoa ja myös Sallamarja piipahti lavalla useampaan otteeseen. Soitto kuulosti hiton hyvältä läpi keikan, vaikka Mikon poissaolon huomasi ajoittain tosi selvästi, esim. Kyllä isi hoitaa kuulosti vähän hassulta ilman lehmänkellojen ja muiden kilkuttimien kalkatusta. Sivusin tuossa Keravan osiossa konserttisaliyleisön kuuntelukykyä ja Vuotalossa olin itsekin korvat harvinaisen höröllä. Baarikeikoilla uuteen matskuun ei ole ehtinyt pahemmin syventyä, joten nyt oli aika luksusta kun biiseihin pystyi tosissaan keskittymään ja kuuntelemaan lyriikoita ajatuksella.

Varsinaisen setin loputtua aikaa löytyi vielä Navasta ja Uudesta ajasta koostuvaan encoreen. Siinä vaiheessa konserttisalipuristilta olisi saletisti mennyt väliaikakaffet väärään kurkkuun. Aiemmin keikalla mainittu (ja ainakin mulle täysin tuntematon) ponileikki yritti tulla kuvioihin mukaan, mutta aika perinteinen pitti siitä sitten lopulta muodostui. Jos vaihtoehtona on leikkiä piirileikkejä tai syödä lasinsiruja niin valitsisin jälkimmäisen, eli toisin sanoen meikän ahteri pysyi encoren alkupuolen ajan jämäkästi penkissä. Uuden ajan ensimmäisten tahtien alkaessa vaara vaikutti olevan ohi ja siispä loikin itsekin jorailemaan.

Myönnän, että olin näiden keikkojen suhteen vähän skeptinen, mutta Vuotalon boogie tukahdutti ne kaikista pienimmätkin epäilykset. Harva bändi oppii näin nopeasti ja pystyy tavallaan omaksumaan ihan eri "persoonan" ja olemaan siitä huolimatta täysin uskollinen itselleen.

- juoksepoistytto

yykaahoovee feisbuuk

Sokerihumalaa Nosturissa 31.3.

"Syökää nyt niitä sipsejä!!"

Siinä yksi eilisillan käytetyimmistä fraaseista. Jos livemusan, sipsien ja valkkarin mokkapalojen pyhä liitto miellyttää, niin olisi kuulkaa kannattanut olla maaliskuisena torstai-iltana Helsingin Nosturissa. Alkuperäinen tarkoitus lienee ollut heittää ihan normi keikka, mutta yhtäkkiä olinkin bussissa matkalla nyyttäreihin. Nyyttäriteema oli hauska idea ja todella tervetullut lisämauste Nosturin muuten aika kolkkoon ilmeeseen. Nosturi on vähän kuin paska Tavastia, eikä se ole ikinä ollut mikään allekirjoittaneen lempparikeikkapaikka. Jos väkeä on vähän, niin paikan ylle lankeaa nopeasti painostavan kiusallinen ätmös. Edellinen Nosturi-visiittini valahtaa juuri tähän kategoriaan, paikalla oli ehkä hyvällä säkällä 13 ihmistä. Hrrr. Ei porukkaa tälläkään kertaa ihan hirveästi ollut (tosin huomattavasti enemmän kuin se 13!), mutta eipä haitannut kyllä yhtään.

Tanssilattialle ja taakse anniskelualueelle oltiin ripoteltu sohvia, nojatuoleja ja pöytiä. Taktisesti älyttömän fiksu veto, sillä niiden ansiosta tanssilattia vaikutti heti huomattavasti täydemmältä jo kahden ensimmäisen bändin aikana, vaikka suurin osa ihmisistä istui eikä seissyt vielä siinä vaiheessa lavan edessä. Lisäksi sali oli koristeltu söpöillä viireillä ja valoilla, tuli vähän puutarhajuhlat mieleen jostain syystä. Vastaavaa keikkapaikkojen koristelua voisi ehkä harrastaa mahdollisuuksien mukaan vähän enemmänkin, sillä pienillä asioilla saa loppujen lopuksi luotua aika isonkin lisäelementin, joka vaikuttaa ainakin omaan keikkakokemukseeni pelkästään positiivisesti. Mutta niin, oli täällä vaahtokarkkien ja mokkapalojen lisäksi jotain bändejäkin!

"Syökää mokkapaloja!" (Ja niitä sipsejä!)

Teppo Vapaus (bändi)

Olen jo aiemmin blogissa todennut, että Tepon akustisesta mies+kitara -meiningistä en oikein perusta. Bändin kanssa on kuitenkin ihan eri meininki. Akkariboogien flegmaattisesta luonteesta ei Nosturissa ollut tietoakaan, bändi antoi musalle valtavasti lisää voimaa ja kasvatti tavallaan selkärangan koko jutulle. Ainoa biisi mikä jostain syystä uppoaa meikään paremmin akustisesti kuin bändin voimin on Runoilija ulos!, ei tosin mitään hajua miksi. Terhakka peukku joka tapauksessa Vapaus-bändille, oli kiva kuunnella ja katsella musisointia nojatuolissa köllötellen.

Nuoret Marttyyrit

Tästä poppoosta en tiennyt muuta kuin nimen ja sen, että ponnistavat Oulusta. Tykkäsin lyriikoista, mutta keskittymiskykyä koettelivat etenkin ensimmäiset pari biisiä, joista tuntui uupuvan kunnon melodia ihan kokonaan. Loppua kohden meno muuttui raflaavammaksi ja biisit eivät kuulostaneet enää niin samanlaisilta. Setti kului kuitenkin aika pitkälti valkkaria siemaillen ja kaverin kanssa höpötellen, joten vähän taustamusaksi meni. Annoin tänään toisen mahdollisuuden ja laitoin Quién es? -lätyn Spotifysta soimaan ja kummastelin kun se kuulostikin ihan kivalta. Nuoret marttyyrit taitaa täten olla piiiiitkästä aikaa sellainen bändi, joka kuulostaa mun korviini paremmalta levyllä kuin livenä.

Tiisu

Töttöröö. Onnistuin järjestämään alkuvuodesta muiden kiertueiden avustuksella huolellisen reilun parin kuukauden pituisen tauon tiisuilusta, jonka johdosta Turun ja Rauman keikat menivät vähän ihmetellessä. Sama fiilis jatkui Nosturissakin, en oikein tiedä mistä sitä edes aloittaisi. Viime syksynä pystyin pykäämään vaivattomasti viiltävää analyysia lähes jokaisesta keikasta, tai siltä se ainakin tuntui. Nyt keväällä päänuppi on puolestaan ammottanut keikkojen jälkeen tyhjyyttään ja tuntuu kuin olisin niellyt purkillisen rauhoittavia. Silleen hyvässä mielessä nääs. Tällaisina aikoina kun kaikki gradusta, duunista ja liian kirkkaasti tohottavasta auringosta lähtien ahdistaa niin maan julmetusti on taivaallista, että on olemassa joku pakopaikka, missä yksikään taho ei ole koko ajan antamassa jotain helvetin arvosanoja sun elämänvalinnoista. Semmoinen meininki on vaihteeksi niin saakelin 5/5 kun vaan voi olla. Setissä on ollut tämän vuoden puolella hirmuisesti meitsille entuudestaan tuntemattomia viisuja ja Nosturissa kuultiin jälleen yksi sellainen. Kyseisen biisin kertsissä oli säe, joka meni jotenkin tähän tyyliin: "Tartu hetkestä kii ja huuda jippii!" Aika osuva kuvaus mun viimeaikaisista pollaa tyhjentäneistä keikkatunnelmista, uppos kuin etuhampaat vaahtokarkkiin.

Keikalla tapahtui hullun paljon kaikkea, hengästyttää pelkkä ajatuskin. Sallamarjan vierailut Helsingin keikoilla ovat muodostuneet jo enemmän ja vähemmän vakioksi, mutta tällä kertaa Virtasten lisäksi hän lauleskeli myös biisissä, jota olen Olohuoneklubin keikalta lähtien kutsunut imartelevasti menkkabiisiksi kun en sen oikeaa nimeäkään kykene muistamaan. Ihana nähdä miten kovaa Kuka sillä aasilla ratsastaa kolahtaa jengiin joka kerta vanhojen hittien pitäessä myös edelleen pintansa. Joraaminen ei rajoittunut tällä kertaa pelkästään tanssilattialle, vaan käytiinpä sitä lähes koko porukalla myös lavalla pyörähtämässä ja pomppimassa Viherhukka läpi. Kaikenlaista erikoisboogieta! Ja juuri kun ehdin ajatella, että tänään ei nähtykään mitään kovemman luokan kiipeilyaktia niin lavalle roudataan tikkaita ja lopun sitten varmaan voikin arvata.

Mitä tästä opimme? Onnistuneeseen keikkaan ei tarvita hillitöntä väenpaljoutta, tungosta ja loppuunmyytyä mestaa. Otetaan vain kourallinen innokkaita tyyppejä, hippunen herkkuja, ämpärikaupalla parasta musaa ja sekoitetaan. Tuloksena on jotain vähintään yhtä makeaa kuin mokkapalat.

- juoksepoistytto

yykaahoovee feisbuuk