"Syökää nyt niitä sipsejä!!"
Siinä yksi eilisillan käytetyimmistä fraaseista. Jos livemusan, sipsien ja
valkkarin mokkapalojen pyhä liitto miellyttää, niin olisi kuulkaa kannattanut olla maaliskuisena torstai-iltana Helsingin Nosturissa. Alkuperäinen tarkoitus lienee ollut heittää ihan normi keikka, mutta yhtäkkiä olinkin bussissa matkalla nyyttäreihin. Nyyttäriteema oli hauska idea ja todella tervetullut lisämauste Nosturin muuten aika kolkkoon ilmeeseen. Nosturi on vähän kuin paska Tavastia, eikä se ole ikinä ollut mikään allekirjoittaneen lempparikeikkapaikka. Jos väkeä on vähän, niin paikan ylle lankeaa nopeasti painostavan kiusallinen ätmös. Edellinen Nosturi-visiittini valahtaa juuri tähän kategoriaan, paikalla oli ehkä hyvällä säkällä 13 ihmistä. Hrrr. Ei porukkaa tälläkään kertaa ihan hirveästi ollut (tosin huomattavasti enemmän kuin se 13!), mutta eipä haitannut kyllä yhtään.
Tanssilattialle ja taakse anniskelualueelle oltiin ripoteltu sohvia, nojatuoleja ja pöytiä. Taktisesti älyttömän fiksu veto, sillä niiden ansiosta tanssilattia vaikutti heti huomattavasti täydemmältä jo kahden ensimmäisen bändin aikana, vaikka suurin osa ihmisistä istui eikä seissyt vielä siinä vaiheessa lavan edessä. Lisäksi sali oli koristeltu söpöillä viireillä ja valoilla, tuli vähän puutarhajuhlat mieleen jostain syystä. Vastaavaa keikkapaikkojen koristelua voisi ehkä harrastaa mahdollisuuksien mukaan vähän enemmänkin, sillä pienillä asioilla saa loppujen lopuksi luotua aika isonkin lisäelementin, joka vaikuttaa ainakin omaan keikkakokemukseeni pelkästään positiivisesti. Mutta niin, oli täällä vaahtokarkkien ja mokkapalojen lisäksi jotain bändejäkin!
 |
| "Syökää mokkapaloja!" (Ja niitä sipsejä!) |
Teppo Vapaus (bändi)
Olen jo aiemmin blogissa todennut, että Tepon akustisesta mies+kitara -meiningistä en oikein perusta. Bändin kanssa on kuitenkin ihan eri meininki. Akkariboogien flegmaattisesta luonteesta ei Nosturissa ollut tietoakaan, bändi antoi musalle valtavasti lisää voimaa ja kasvatti tavallaan selkärangan koko jutulle. Ainoa biisi mikä jostain syystä uppoaa meikään paremmin akustisesti kuin bändin voimin on
Runoilija ulos!, ei tosin mitään hajua miksi. Terhakka peukku joka tapauksessa Vapaus-bändille, oli kiva kuunnella ja katsella musisointia nojatuolissa köllötellen.
Nuoret Marttyyrit
Tästä poppoosta en tiennyt muuta kuin nimen ja sen, että ponnistavat Oulusta. Tykkäsin lyriikoista, mutta keskittymiskykyä koettelivat etenkin ensimmäiset pari biisiä, joista tuntui uupuvan kunnon melodia ihan kokonaan. Loppua kohden meno muuttui raflaavammaksi ja biisit eivät kuulostaneet enää niin samanlaisilta. Setti kului kuitenkin aika pitkälti valkkaria siemaillen ja kaverin kanssa höpötellen, joten vähän taustamusaksi meni. Annoin tänään toisen mahdollisuuden ja laitoin
Quién es? -lätyn Spotifysta soimaan ja kummastelin kun se kuulostikin ihan kivalta. Nuoret marttyyrit taitaa täten olla piiiiitkästä aikaa sellainen bändi, joka kuulostaa mun korviini paremmalta levyllä kuin livenä.
Tiisu
Töttöröö. Onnistuin järjestämään alkuvuodesta muiden kiertueiden avustuksella huolellisen reilun parin kuukauden pituisen tauon tiisuilusta, jonka johdosta Turun ja Rauman keikat menivät vähän ihmetellessä. Sama fiilis jatkui Nosturissakin, en oikein tiedä mistä sitä edes aloittaisi. Viime syksynä pystyin pykäämään vaivattomasti viiltävää analyysia lähes jokaisesta keikasta, tai siltä se ainakin tuntui. Nyt keväällä päänuppi on puolestaan ammottanut keikkojen jälkeen tyhjyyttään ja tuntuu kuin olisin niellyt purkillisen rauhoittavia. Silleen hyvässä mielessä nääs. Tällaisina aikoina kun kaikki gradusta, duunista ja liian kirkkaasti tohottavasta auringosta lähtien ahdistaa niin maan julmetusti on taivaallista, että on olemassa joku pakopaikka, missä yksikään taho ei ole koko ajan antamassa jotain helvetin arvosanoja sun elämänvalinnoista. Semmoinen meininki on vaihteeksi niin saakelin 5/5 kun vaan voi olla. Setissä on ollut tämän vuoden puolella hirmuisesti meitsille entuudestaan tuntemattomia viisuja ja Nosturissa kuultiin jälleen yksi sellainen. Kyseisen biisin kertsissä oli säe, joka meni jotenkin tähän tyyliin:
"Tartu hetkestä kii ja huuda jippii!" Aika osuva kuvaus mun viimeaikaisista pollaa tyhjentäneistä keikkatunnelmista, uppos kuin etuhampaat vaahtokarkkiin.
Keikalla tapahtui hullun paljon kaikkea, hengästyttää pelkkä ajatuskin.
Sallamarjan vierailut Helsingin keikoilla ovat muodostuneet jo enemmän ja vähemmän vakioksi, mutta tällä kertaa
Virtasten lisäksi hän lauleskeli myös biisissä, jota olen
Olohuoneklubin keikalta lähtien kutsunut imartelevasti menkkabiisiksi kun en sen oikeaa nimeäkään kykene muistamaan. Ihana nähdä miten kovaa
Kuka sillä aasilla ratsastaa kolahtaa jengiin joka kerta vanhojen hittien pitäessä myös edelleen pintansa. Joraaminen ei rajoittunut tällä kertaa pelkästään tanssilattialle, vaan käytiinpä sitä lähes koko porukalla myös lavalla pyörähtämässä ja pomppimassa
Viherhukka läpi. Kaikenlaista erikoisboogieta! Ja juuri kun ehdin ajatella, että tänään ei nähtykään mitään kovemman luokan kiipeilyaktia niin lavalle roudataan tikkaita ja lopun sitten varmaan voikin arvata.
Mitä tästä opimme? Onnistuneeseen keikkaan ei tarvita hillitöntä väenpaljoutta, tungosta ja loppuunmyytyä mestaa. Otetaan vain kourallinen innokkaita tyyppejä, hippunen herkkuja, ämpärikaupalla parasta musaa ja sekoitetaan. Tuloksena on jotain vähintään yhtä makeaa kuin mokkapalat.
- juoksepoistytto
yykaahoovee
feisbuuk
