Provinssilauantain satoa

Provinssirock 1.7.2017

Päällimmäisin syy Seinäjoelle roudaantumiseen oli päivän pääesiintyjä eli Profeetat, mutta Provinssin lauantain kattaus tarjosi alkupalaksi monta iloista yllätystä.

Rikkaat ajelee festaribussilla ja pihit kävelee. Itse kuulun jälkimmäiseen ihmisryhmään, jonka ansiosta ehdin kuulla Mira Luodin setistä vain neljä tai viisi viimeistä biisiä. Kesällä 2016 näkemäni keikka Kotkan Meripäivillä ei vakuuttanut, mutta nyt oli kuitenkin aivan eri meininki! Miran bändi oli kokenut muodonmuutoksen ja pyhä persaus, kyllä meinaan toimi. Soundi Stagen teltassa vallitsevan sihisevän sähäkän mimmienergian pystyi aistimaan heti, kun sisään astui. Tiktak oli aikoinaan vähintään elämä ja olikin hullun siistiä päästä seuraamaan Empun boogieta pitkästä aikaa. Rumpali ja basisti olivat mulle tuntemattomia nimiä, mutta hienosti rullasivat hommat heilläkin. Meikkaava messias ja Musta laatikko potkivat helvetin kovaa, varsinkin ensin mainittu nousi livenä ihan erilaisiin sfääreihin kuin levyllä. Aiemmin mua vaivasi Miran bändissä tietty hengettömyys, mitään vahvaa yhteyttä artistin ja soittajien välillä en ainakaan Meripäivillä pystynyt havaitsemaan. Uuden kokoonpanon myötä juttuun on kuitenkin saatu luotua se jokin. Tällainen sopivasti turpaan vetävä naisporukka on juuri sitä, mitä Suomen musaskenessä nyt tarvitaan.

Sitten oli vuorossa jotain aivan muuta, nimittäin Robin Woodland Stagella. Robbarin keikka on ollut jo pitkään to do-listalla ja Provinssissa viimein onnisti. Meininki oli oikeastaan juuri sellaista mitä ajattelinkin, eli vauhdikasta ja positiivista Duracell-pupumaista heilumista. En ole koskaan kuunnellut yhtäkään Robinin levyä kokonaan läpi, mutta kaikki setin rallit olivat siitä huolimatta tuttuja. Se kertoo jotain hittibiisien määrästä! Keikan alkupuolella laulu hukkui harmillisesti musiikin alle ja se häiritsi jonnin verran. Mestoilla oli kuitenkin paljon intohimoista ja äänekästä nuorisoa, heidän avullaan pysyi lyriikoiden suhteen kärryillä. Keikan edetessä miksaaja alkoi onneksi saada hommaa parempaan balanssiin. Miten eskimot suutelee on hölmöydessään nerokas biisi ja se nousikin encoren (Boom Kah/Hula hula/Kesärenkaat) ohella omaksi lemppariksi. Aurinko porotti polttavasti suoraan lavalle koko keikan ajan ja itselleni tuli hiki pelkästä taputtamisesta, joten Robinin ehtymätöntä energiaa ei voinut kuin ihailla. Hyppyjä, voltteja ja jatkuvaa liikettä hymy huulilla. Mulla Robinin keikat tuskin kestäisivät kulutusta, mutta ymmärrän meiningin viehätyksen ja arvostan laadukasta showta. Hype on tässä tapauksessa täysin ansaittua.

Robbarin jälkeen lähdin tutustumaan Radio Helsinki Stagen tarjontaan. Myönnän, etten olisi todennäköisesti älynnyt tulla tsekkailemaan Jaakko Aukustin keikkaa ellei kokoonpanossa olisi ollut mukana eräs Tiisu-persoona. Ennakkotiedot olivat siis todella hataralla pohjalla, en oikeastaan tiennyt yhtään mitä odottaa. Kieli oli ensimmäinen yllätys. Odotin kuulevani suomea, mutta sieltä tulikin lontoota ja toimivaa sellaista. Suomessa tehty englanninkielinen musa on ollut parin viime vuoden ajan valjua ja mitäänsanomatonta, mutta uusi nousukausi saattaa häämöttää horisontissa ainakin tämän keikan perusteella. Musiikin vietäväksi oli todella miellyttävää ja helppoa antautua, vaikka biisit eivät olleet entuudestaan tuttuja. Rutosti tuhteja syntikkamelodioita, mukaansatempaavia rytmejä ja sopivasti kitaroiden surinaa. Jos yhdellä sanalla pitäisi kuvailla, sanoisin piristävä. Tuli mieleen iki-ihana The Crash ja se poreileva fiilis, jonka heidän tuotantonsa kuunteleminen saa aikaan. Jaakko Aukustin musa lähti tämän gigin myötä lähempään tarkasteluun, suosittelen lämpimästi muillekin pirteän pop-meiningin ystäville!

Jaakko Aukustin jälkeen pidin mesen välityksellä blogin toisen puoliskon kanssa pienen neuvottelun seuraavasta siirrosta. Päädyin tekemään paskan reissun Woodland Stagelle. Jälkikäteen nimittäin selvisi, että tsekkasin Danzigia parin biisin verran, vaikka tarkoitus oli tarkistaa You Me At Six. Olin epähuomiossa sekoittanut Soundi ja Woodland Staget keskenään. Kumpikaan bändi ei sanonut mulle juuri mitään, joten en hiffannut olevani väärällä lavalla. No, Danzigia en suosittelisi pahimmalle vihollisellenikaan. Epämääräistä mölinää potenssiin sata, ei jatkoon.
Profeettojen soittoaika lähestyi, joten käänsin nokan kohti Mainland Stagea. Ennen henkilökohtaista h-hetkeäni luvassa oli kuitenkin vielä elävää legendaa lavan täydeltä, nimittäin Ultra Bra. Mitään suuria intohimoja mulla ei ole tätä bändiä kohtaan koskaan ollut, mutta enemmistölle keikka taisi olla päivän kohokohta. Setti hujahti ohi nopeasti tuttujen biisien ansiosta, vaikka fanien innokkuus ja riehakkaat reaktiot biiseihin viihdyttivätkin meikäläistä enemmän kuin lavan tapahtumat. Ultra Bran näkeminen livenä edes kerran lienee osa musiikillista yleissivistystä, joten hyvä että tuli tämäkin todistettua. //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Ruisrock 2017: Hipistä vipiksi

Ruisrock on ollut mulle jo vuosien ajan the kesäfestari, käyntikertojen laskemiseen eivät enää kahden käden sormet riitä. Artistikattaus on aina niin laaja, että joka vuosi joukosta löytyy joku must see. Tällä kertaa pääsin aistimaan festaritunnelmaa vip-vieraan näkökulmasta. Miltä tuntui välttää kuuluisa Via Dolorosa? Löytyikö tällaiselle tofuhaukalle ja porkkanan purijalle buffasta mitään murkinaa? Entä oliko bajamassa paperia? Nyt se selviää!

Rannekkeenvaihto ja vip-passin noutaminen

Rannekkeet ja passit noudettiin Hotel Marina Palacesta Ruisrockin akkreditointipisteestä. Tulimme mestoille tietty juuri silloin kuin kaikki muutkin, mutta yllättävän nopeasti pääsimme jatkamaan matkaa, vaikka koko aulan ympäri kiemurrellut jono peljästytti ensin. Peukku ripeille työntekijöille! Rakastan festarirannekkeita, ne ovat vain niin saakelin käteviä kapistuksia. Soisin niiden tulevan laajempaan käyttöön Ruississakin, sillä ranteeseen ankkuroidusta kankaanpalasta on huomattavasti helpompi pitää kolmen päivän ajan huoli kuin paperilipusta. Rannekkeen lisäksi saimme myös VIP-passit.

Vesibussikuljetus

Ruuan lisäksi odotin eniten vesibussikuljetusta festarialueelle. Olen tarponut Via Dolorosan päästä päähän niin monta kertaa, että koipeni ansaitsivat vip-kohtelun. Ensimmäinen kosketus vesibussiin perjantai-iltapäivänä ei kuitenkaan ollut kummoinen. Seurueemme tipahti jostain syystä mystiseen, noin neljänkymmenen minuutin väliin, jolloin laituriin ei puksuttanut yhtäkään paattia. Ikuisuudelta tuntunut odotus nostatti epäilykset koko kuljetuksen nopeutta kohtaan ja mietimme, että seuraavina päivinä pitää olla hyvissä ajoin liikenteessä. Takkuilu jäi kuitenkin kaikeksi onneksi tuohon yhteen menomatkaan, kaikki muut kerrat liplattelimme Ruissaloon ja pois mukavan ripeästi ilman sen suurempaa jonotuskaaosta. Aurajoen maisemia kelpasi ihailla ja festarialuetta oli huippua tarkastella täysin uudesta näkövinkkelistä. Vesibussikuljetus oli ehdottomasti viikonlopun suurinta luksusta. Aikaa ja ennen kaikkea energiaa säästyi huimasti ja aamulla oli huomattavasti helpompi päästä sängystä ylös, kun joka jäsentä ei kolottanut.

VIP-alueet

Vipeille oli kaksi omaa aluetta, Niitty-VIP ja Ranta-VIP, joista jälkimmäinen oli ehdoton suosikkini. Rannasta löytyi mm. riippumattoja, varjoisia ja vehreitä piilopaikkoja ja ennen kaikkea rauhaa festarin pauhulta. Leikittelevää hippityyliä modernilla skandinaavisella twistillä, diggasin kovasti! Ranta-VIPissä tuli vietettyä paljon aikaa, sillä kaikki kiinnostavimmat keikat osuivat tänä vuonna jostain syystä Rantalavalle. Remuamisen jälkeen oli taivaallista tulla chillaamaan puiden katveeseen.
Niitty-VIPissä kävin edellä mainitusta syystä vain kerran, mutta jos päälavan tarjonta olisi kiinnostanut enemmän, niin moni keikka olisi varmasti tullut katsottua vip-karsinasta käsin. Näköyhteys Niittylavalle oli loistava, kerrassaan! Alue oli lavan oikeassa reunassa, mutta ainakin JVG:n keikan aikana tunsi olevansa siitä huolimatta homman kuumimmassa ytimessä bailaavan festarikansan keskellä. Niitty-VIP oli omiaan bilehileille ja festarieläimille, Ranta-VIP puolestaan syleili fiilistelijöitä ja rauhallisemman juhlatunnelman ystäviä.

Ruokailu

VIP-buffet tarjoiltiin Ranta-VIPissä ihastuttavassa puutalossa. Ruokalippua vastaan sai lautasen, jonka sai täyttää mielensä mukaan ja santsata niin paljon kuin mieli teki. Linjastoja oli yhteensä neljä, eikä ainakaan meidän seurueemme tarvinnut kauaa jonotella. Noutopöydät oli myös koristeltu ihanan boheemisti ja värikkäästi. Aidoista leikkokukista iso plussa, muovikukat ovat yksi ihmiskunnan turhimmista ja mauttomimmista keksinnöistä.
Tarjolla oli päivittäin vaihtuva lämmin liha- ja kasvisvaihtoehto sekä kylmä salaattipöytä, jonka tarjonta oli sama koko viikonlopun ajan. Salaattipöydästä kauhoin lautaselleni varsinkin aivan iiiihanaaaa kahden tomaatin salaattia sekä kesäkurpitsalla ja rakuunalla terästettyä perunasalaattia. Lämpimistä ruuista suosikkini oli lauantain ohrahelmipläjäys, johon oltiin upotettu paahdettuja kasviksia, härkäpapua ja grillijuustoa. Nam, nam ja nam! Terhakka peukku myös perjantain kylmäsavutofulle ja fenkolille. Liharuuista en osaa antaa arvioita, mutta festarikaverit vaikuttivat ainakin vähintään yhtä tyytyväisiltä sapuskoihinsa kuin minäkin. Jälkkäriksi sai halutessaan kahvia tai teetä sekä minttusuklaata. Lämpimällä säällä suolainen safka uppoaa helpommin, joten pienet suklaapalat olivat oivallinen jälkkäri, mitään isompaa ei olisi jaksanut syödä. Buffasta jäi kaiken kaikkiaan positiivinen fiilis ja oli ihanaa huomata, että kasvissyöjiä ei väheksytty vaan kaikille tarjottiin maukasta ja sopivan mausteista ruokaa. Porkkanan purija kiittää ja kumartaa!

Bajamajat

Vip-tonttujen berbereistä pidettiin Ranta-VIPissä myös hyvää huolta, bajamajan sijasta tarpeilleen pääsi konteissa oleviin vesivessoihin. Päivän kääntyessä iltaan käsisaippuoita ei juurikaan täydennetty, mutta vessat pidettiin yleisesti ottaen todella siistissä kunnossa koko festivaalin ajan. Paperia, juoksevaa vettä, kunnon lavuaari, peili... Melkein kuin kotona siis! Molemmilla VIP-alueilla vieraille oli tarjolla myös kosteusvoidetta, kasvovettä, hiuslakkaa, purkkaa ynnä muuta virkistymiseen ja ehostukseen tarvittavaa kamaa. Kiva pieni bonari, jolla oli kuitenkin yllättävän iso vaikutus kokonaisfiilikseen.

Olen ollut aiemmin vippinä parilla pienemmällä festarilla ja kokemus ei päätä huimannut. Ruisrock-VIP oli kuitenkin toista maata. Uskaltaisin jopa sanoa, että festarivippien aatelia. Siistit ja loppuun asti suunnitellut VIP-alueet, ystävällinen henkilökunta, a-luokan safkat sekä sujuvat kulkuyhteydet tekivät kylmän kesän aurinkoisimmasta viikonlopusta entistä paremman. Suosittelen! //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Tiisun Ruisrock-revanssi

Tiisu @ Ruisrock, Suomen Turku 09.07.2017

"Kuinkahan monta mikkiä tänään menee rikki?"

Sellaisia pohti festaritoverini keskipäivän paahteessa, kun lilluimme vesibussin kyydissä kohti Ruissaloa. Sinänsä täysin aiheellista kelailua, kuten monet Tiisua seurailleet tietävät. Itseäni mietitytti kuitenkin solmussa olevien mikkiständien sijaan yleinen atmös ja tilanteen haltsaaminen. Viime kesän keikka Suomen legendaarisimmalla festarilavalla, eli Ruissin Rantalavalla, vedettiin kunnialla läpi, mutta olihan se selvästi vaikea gigsi, josta bändi ei itse pystynyt juurikaan nauttimaan. Nyt vuorossa oli telttalava, johon ei välttämättä liittyisi niin halvaannuttavan kovaa latausta. Tai toisaalta, mistäs sitä tietää? Olihan kyseessä kuitenkin kaikkien kesäfestareiden äiti.

Teltassa oli vartti ennen h-hetkeä rennon kupliva pössis ja mukavasti porukkaa, ja lisää festarikansaa valui koko ajan paikalle. Alkunauha Non, je ne regrette rien pääsi isolla lavalla oikeuksiinsa ja Bussi täältä pois potkaisi keikan käyntiin ryminällä. Biisin jälkeen huokaisin helpotuksesta, sillä lavalla oli ihan eri orkesteri kuin vuosi sitten. Hermoilusta ja hapuilusta ei ollut tietoakaan, jännitys oli vajonnut jonnekin Itämeren syvyyksiin. Molskis ja moi moi!

Biisilista oli perinteisen festarisetin tavoin odotetusti hittipitoinen, mutta yllätyksiäkin oli siunaantunut mukaan. Toisen levyn sinkuista Pusuttelemaan ihastutti heti setin alkupuolella, mutta mediassa huomattavasti enemmän esillä ollut Suomi on poliisivaltio loisti poissaolollaan. Toki sitä kesällä ennemmin pussailee kivoja tyyppejä kuin raivoaa ja heittelee kanssaihmisiä mädillä tomaateilla, joten ratkaisu oli sinänsä looginen ja vallinneisiin olosuhteisiin sopiva. Perhekuva rauhoitti mukavasti nopeatempoisten biisien keskellä. Jännä, että toisen levyn slovareista keikalle oli valikoitunut se, eikä esimerkiksi Menkat. Ei sillä, että se olisi haitannut. Menkat on ollut niin kovassa soitossa koko kiertueen ajan, että tarvitsen siitä vähän lomaa, vaikka biisin sanoma onkin pirun tärkeä. Keikan ylivoimaisesti hämmentävin hetki oli upouuden biisin ensiesitys. Mitä syntyy, kun yhdistetään Tiisu, Hurriganes ja Kummelin Erotix? No, tässä tapauksessa I'd like to fuck you. Jään salaa kaipaamaan lisää.

Kokonaisuudessaan setti oli vahvasti ensimmäiseen levyyn kallellaan, koska bändin suurimmat hittiviisut löytyvät ainakin toistaiseksi sieltä. Suomalaisen suurin riesa on sisu, Virtaset ja Tänään sä musta hullaannut osuivat festarieläinten laulu- ja tanssihermoihin. Järkkäritkin pääsivät osallistumaan, halusivat tai eivät. Kenties koko kiertueen komein yhteislauluhetki koettiin, kun jengi otti haltuun Elämältä turpiin sain -biisin kertsin ja koko teltta raikasi. Keikan loppupuolella koettiin vielä riemua, kun aikaa olikin 45 minuutin sijasta kokonainen tunti. Encoressa tunnelmoitiin Tähdet hymyilevät meille ja rokattiin maailman paras Uusi aika, jotka jäivät viime kesän Ruississa enemmän ja vähemmän paitsioon.

Kolmen päivän festarointiin mahtui niin paljon pommeja, pyroja, ilotulitteita ja erikoishommia, että sunnuntaina pahimman luokan ähky kolkutteli jo ovella. Tiisun tarjoilema rehellinen ja konstailematon rokkishöy helli sielua ja kuittasi kaikki menneiden Ruisrockien vaikeudet. // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto