Pääsiäinen, tuo munavitsien ja keikkaputkien luvattu juhla!
Tiisu @ Torvi, Lahti 14.4.2017
Torvi on heittämällä yksi Suomen hikisimmistä keikkapaikoista, eikä tälläkään kertaa tarvinnut palella. Lavan edusta täyttyi tiisuttajista heti lämppärin virkaa toimittaneen Akseli Hiltusen setin päätyttyä. Jengistä hehkui villi ja pitelemätön energia jo ennen kuin yhtäkään sointua oltiin soitettu ja sehän lupasi pelkästään hyvää. Jo pelkkä intronauha Non, je ne regrette rien sai aikaan niin voimakasta liikehdintää, että Père Lachaisen mullassa makaavan Edith Piafin luutkin kalisivat. Sinkkuelämää aloitti setin ja bileet olivat virallisesti käynnissä. Torvi oli pullollaan raivokkaasti tamppaavia pääsiäispupuja ja kahjo fiilis levisi nopeasti myös lavalle.
Ero vanhan ja uuden matskun välillä on ollut ainakin näin kiertueen alkupuolella todella selkeä. Uusia biisejä fiilistellään yleensä rauhallisemmin, kun taas Elämän koulun tutummat biisit saavat luonnollisesti aikaan voimakkaamman reaktion. Lahdessa uusiin biiseihin suhtauduttiin kuitenkin yhtä raivokkaalla intensiteetillä kuin ensimmäisen levyn ralleihin ja rakastin sitä niiiin pirusti. Niinhän sen pitääkin mennä! Bussi täältä pois oli illan vedoista oma lempparini, se potki hullun kovaa. Myös Napa, Anna mun pyöristyä, Pusuttelemaan, Virtaset, Suomi on poliisivaltio ja tietty maailman paras Uusi aika nostivat sykettä. Välillä heiluttiin monitorien päällä, crowdsurffattiin vähän, kiipeiltiin kattopalkeissa kuin pienet karvaiset apinat ja hengattiinpa myös koko porukalla kyykyssä tyyntä ennen myrskyä-tyyppisessä tilanteessa. Tunnelma ei rauhoittunut edes slovareiden aikana, aina oli vähintään joku takarivin pupu pomppimassa.
Elämän koulu-kiertueella sekoilu ja keikkapaikkojen rakenteissa roikkuminen olivat ennemminkin sääntö kuin poikkeus ja tämän uuden rundin rauhallisempi luonne onkin yllättänyt meikäläisen aika isosti. Ei mitenkään negatiivisesti, mutta yllättänyt joka tapauksessa. Iisimpi boogie ei sinänsä tunnu vieraalta, mutta tosi erilaiselta kun kohkaamiseen oli ehtinyt jo niin tottua. Lahden keikka tuntui siis jollain tavalla paluulta menneisyyteen. Armoton bailaaminen, rääkyminen, kiroilu ja hiestä märät vaatteet tuntuivat pitkästä aikaa helvetin hyvältä. Se oli ihanan tuttua ja turvallista.
Tiisu @ Ravintola Sävel, Forssa 15.4.2017
Forssassa piti alun perin olla kaksi keikkaa, yksi sallittu ja yksi k18-keikka, mutta jälkimmäinen jouduttiin perumaan. Ratkaisu oli täysin oikea, sillä mikään keikka ei ole terveyttä tärkeämpi. Pakko kuitenkin tunnustaa, että juuri sen k18-setin peruuntuminen sai aikaan hennon angstin, sillä sallituilla keikoilla käyminen ei ole enää vuosiin tuntunut kovinkaan luontevalta. Epäilykset illan onnistumista kohtaan kasvoivat saavuttuani keikkapaikalle, joka muistutti ennemminkin 70-lukulaisen pikkukaupungin rautatieaseman kahvilaa. Jos Lahden keikka tuntui aikamatkalta Elämän koulu-rundille, niin Forssa oli sitten jotain aivan muuta.
Intro alkoi soida, jolloin osa porukasta nosti pyllyn ylös penkistä ja siirtyi varovaisesti hiipien kohti lavaa. En suoraan sanottuna muista varmasti millä biisillä keikka alkoi, mutta vähän pienemmässä cityssä kun oltiin, niin Tuhannes laulu Helsingistä ei ehkä mene liikaa metsään. Biisin jälkeen lavalta kyseltiin paikallaolijoiden tunnelmia. Siinä vaiheessa yleisön kengänkärjet kääntyivät kollektiivisesti sisäänpäin ja bändiä vilkuiltiin perisuomalaiseen tapaan ujosti silmäkulmien alta. Suu oli nidottu kiinni ja pihaustakaan ei kuulunut, mutta toinen suupieli nousi hanakasti ylöspäin. Että ei tässä mitään. Ihan mukavaa on. Juu. Mutta en kehtaa ääneen sanoa. Tirsk. Suomalaisten jäyhyydessä on jotain uskomattoman sympaattista ja hellyttävää ja tuo lyhyt, mutta samalla pieneltä vaivaantuneelta ikuisuudelta tuntunut hetki oli sen ultimaattinen multihuipentuma. Kehtaamista ja epävarmuutta käsittelevä Miehet saunassa oli sille täydellinen jatko-osa. Tässä vaiheessa oma sydämeni alkoi sulaa, vaikka keikan luonne ei ollut ehtinyt vielä hahmottua kunnolla.
Mestoilla oli myös pikkuihmisiä ja bändi havahtui kirosanoihin, joita biiseissä viljellään enemmän tai vähemmän. Sen seurauksena Perkele! muutettiin lapsiystävälliseen muotoon ja biisi kantoi yhden illan ajan nimeä Perhonen. Voiko olla mitään sympaattisempaa? Tuskinpa. Keikkaa kohtaan tuntemani skeptisyys alkoi murentua vauhdilla. Menkat ja Pusuttelemaan taisivat myös tarjota lapsukaisille ajateltavaa. Ehkä ihan hyvä, että Virtasten kaltaiset paneskelu-anthemit jätettiin kuitenkin tällä kertaa soittamatta, heh. Kaikki aikanaan.
Pääsiäisen paras yllätys oli vasta tuloillaan, nimittäin spontaanisti settiin tupsahtanut Muumipeikkojen pyllyt (Hmm vai pelkkä Muumipeikot?). Voi pyhä persaus!! Jos multa oltaisiin tuolla hetkellä kysytty mitä onni on, niin olisin vastannut, että tämä biisi. Näitä kaikkia hassuja levyttämättömiä biisejä on ollut ihan tautinen ikävä! Eihän niiden vetäminen ole uuden levyn kiertueella ajankohtaista tai relevanttia, mutta ei haittaa jos niitä välillä heiteltäisiin sekaan.
Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtyä ja keikan loppupuoliskolla huomasin, että ulkona pyrytti sakeasti lunta. Lyhyen hetken ajan elämä oli kuin Kaurismäen leffa. Siellä me oltiin, joukko ihmisiä ujostelemassa itseämme ja toisiamme. Kuuntelemassa lauluja siitä, kuinka vaikeaa on saada vastarakkautta, tunteet patoutuvat ja elämä murjoo. Niin, sitten vielä se kevään juhlan kunniaksi maahan satanut lumipeite. Kummallisinta ja sympaattisinta lienee se, että kaikilla oli kuitenkin todella mukavaa.
Olipa taas jännä reissu. Lahdessa lentelivät ärräpäät, Forssassa perhoset. Siinä mitä oivallisin kiteytys Tiisun molemmista puolista. // YYKAAHOOVEE
Maanantai kahdeksas päivä kuluvaa kuukautta. Katselin ulos miten maisema vilisi ohitse ja räntä piiskasi junan ikkunaa vasten. Kuuntelin Youtuben suosituimmista Häiriköt kappaleista koostuvaa soittolistaa ja korviin kantautui sanat "on maanantai, sataa räntää". Hymyilin itsekseni, sillä edessä odotti ensimmäinen vapaa viikonloppu pariin kuukauteen ja reissu livemusiikin perässä Suomen Chicagoon.
Keskiviikko yhdeksäs päivä. Yllätyssaikku, ei vapaata viikonloppuna ja koko roska meinasi kusahtaa siihen paikkaan. Mieleen palautui elävästi Vastiksen oveen teipattu loppuunmyyty-lappu, eräs Hämeenlinnan keikka, jolloin paikallinen ohjelma vei kuitenkin sen erän, kengät märkinä Vaasan kaduilla tuhatta ja sataa lätäköiden välissä juokseminen viimeisten biisien kuulemisen toivossa ja tietty työvuorojen armoton jyrääminen ties miten monen muun mahdollisuuden yli. Taistelulaulu toistolla kylvi kuitenkin voimia puskea eteenpäin. Minähän näkisin Häiriköt, ihan sama miten pitää venyä, perkele. Ja venyä muuten pitikin, tsiisus.
Häiriköt, Juice Normaali @ Tirra, Lahti 13.2.2016
Säätämisen sivulliseksi uhriksi joutui valitettavasi The Pistones. Harmi, sillä nyt olin kuunnelut levyäkin muutamaan otteeseen ja ehtinyt innostua joistain sen biiseistä. Ilahdutti, että niiden parin kappaleen joukossa, joiden aikaan Tirraan viimeinkin selvisin, oli edes yksi näistä stand outeista.
Seuraavaksi Juice Normaalin tyypit kasasivat kamojaan kuntoon. Mukava käänne ilmoitetussa aikataulussa, soittojärjestyksen nyt tuntuessa oikeammalta, kuin jos jo seuraavana olisi esiintynyt reissun ns pääbändi. Mukana ei siis ollut won't somebody please think of the drummer -ajatusta, sillä en hetkeäkään epäile etteikö Maunula olisi kyennyt kannuttamaan kaksi settiä putkeen. Tässä välissä huvitti korviin kantautunut lyhyt keskustelu "luulin että tänään oli joku räp-ilta" jatkuen "kaikki muu on paskaa paitsi hevi" -mentaliteetillä. Taidettiin viitata edellisen illan Eevil Stöön keikkaan. Yykaahooveessa sanotaan piupaut genrerajoille ja se on ihan hemmetin siistiä ainakin meidän kahden mielestä and that's all that matters, heh heh.
Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että ensimmäinen Tampereen ulkopuolinen Juice Normaalin keikka minkä näkisin sijoittuisi Helsinkiin, mutta täällä sitä nyt oltiin. Epäilin hieman jo ennen koko reissua, että kestääköhän tätä porukkaa katsella toistamiseen vain viikon väliajalla ja tulipa todettua käytännössä että ehkä ei. Tää oli Juice Normaalilta liiankin normaali keikka. Mukana ei ollut samanlaista läpän heittoa mihin Tampereella on tottunut ja mikä sopii tälle porukalle paremmin kuin hyvin. Nyt oli asiallinen meininki eikä mukana ollut yhtäkään vierailijaa.
Keikan edetessä oli kyllä ilo seurata miten soittoniekkojen vetovoima sai yhä useamman yleisön edustajan nostamaan perseensä ylös penkistä ja hivuttautumaan lähemmäksi lavaa. Kamerat kävivät myös kuumana ja uskaltaisin väittää, että enemmistöllä täällä ei ole kokemusta näistä Tre-lisä keikoista, joten tämä Lahden "riisuttu" setti teki varmasti paremman vaikutuksen moneen muuhun kuin mitä meikäläiseen. Setin ehdottomaksi tähdeksi nousi Joni Ekman ja se rumpujen kuritus. Tällä kertaa Koira-biisi oli vikana ja huh huh! Koira oli kasvanut viikon aikana oikein komeaksi ja ajoi asiansa kirsikkana kakun päällä. Mulle sanottiin, että toi biisi kuulosti ihan Sleepy Sleepersiltä. En ole kuunnellut, pitäisköhä?
Noni. Häiriköt. Kitara, rummut, basso ja hemmetin rouhee lauluääni. Siinä on peruspohja, jonka voi joko sössiä totaalisesti tai josta voi jalostautua oma juttu, joka yksinkertaisesti toimii. Häiriköt on tällä kaavalla takonut iskeviä ralleja kunnioitettavan pitkän aikaa -ja takoo yhä. Itse jammailin Mr. PresidentinCoco Jamboa siinä vaiheessa kun Häiriköt kaiketi heittivät keikkaa toisen täysipitkän levyn tiimoilta, että jos hattu ois, sitä nostaisin. Juice Normaalin keikan aikana lähinnä nojailin pylvääseen, olo kun oli aika ameeba. Häiriköt piti ehdottomasti kuitenkin fiilistellä lähempää ja heti kun keikka alkoi, kaikki olemattomat ongelmat katosi samantien ja unohtui, että taaksekin jäi seisomaan jengiä.
Ne Vaasan keikan vikat biisit tekivät vaikutuksen, joka nyt kokonaisen setin myötä vain vahvistui. Tiukkaa, ketään ei tässä kumarrella soittamista ja edellisen orkesterin tapaan vokalistikin vaihtui välillä ja toi tyylihän uppoaa muhun. Kulutusta kestäviä lauluja, jotka vain paranevat livenä, joten en voi kuin ihmetellä miksi Häiriköt tuntuu kuitenkin olevan aika pienen piirin juttu? Settilista oli kierrätetty JKL:n garage-festeiltä (twist that knife..) ja sitä voisi huoletta osoitella summamutikassa sormella, jos joku kysyisi mikä biisi kannattaa bändiltä kuunnella. Kovia on meinaa kaikki mitä omiin korviin so far kantautunut. Häiriköt-tuotannon tuntemispohja on mulla vielä silti suht huteralla pohjalla, mutta sanoisin, että esimerkiksi Piritorin beibi ja encoreen sijoitetut Kaupungin kesä sekä Mä haluun ulos tästä universumista ei tulleet tällä keikalla. En ala luettelemaan mitkä kappaleet nousi ylitse muiden, sillä niitä oli ihan liikaa. Koko setti kasattu just hyvin. Tän bändin ois halunnut nähdä uudestaan vaikka heti seuraavana päivänä. Kaiken sen säätämisen arvoista, kyllä.
Helsinki-levy lähti ilman muuta mukaan keikalta ja onnen suolainen tippa ilmestyi silmäkulmaan kun huomasin universumi-biisin olevan ladattavissa Häiriköiden mikseri.net sivulla. Kiitos tästä, fyysinen versio kun tuskin on enää näinä päivinä ihan heti kävelemässä vastaan. Tätä(kin) luukutetaan ja paljon. -kilu ✌ // yykaahoovee
Mulla on varmaan vain about kymmenen eri rap/hip-hop artistin täyspitkää levyä hyllyssä (toki siis useampi julkaisu per artisti) ja nämä ovat löytäneet tiensä luokseni aika lailla joko MTV:n (silloin kun se vielä oikeasti oli music television) tai altsu/punk/hoosee-bändien kautta. Eevil Stöö on poikkeus. Ennen Stöö of Destructionia en tiennyt artistista mitään. Julkaisun jälkeen huomion herätti miten toi levy oli niin kysyttyä kamaa ja se soikin usein töiden taustalla ilman, että pystyin asiaan vaikuttamaan. Alkuun tää herätteli lähinnä kummastuneen heh heh-reaktion stöö stöö stöö hokemien takia ja lämpeneminen tapahtuikin hiljalleen. Sekoitus kauniista ja samalla niin ahdistavista äänimaisemista kuitenkin miellytti ja Stöön tekemisiä on tullut seurattua... no jollain tasolla. Nyt oli korkea aika selvitä keikallekin asti ja muiden Iso vauva Jeesus levyn julkkarikiertueen keikkojen epäsopivien ajankohtien takia paikaksi arpoutui sopivasti koko rykäisyn aloitusilta Torvessa. Eevil Stöö @ Torvi, Lahti 12.2.2016
Ameeba oli juuri aloittanut settinsä kun valuin paikalle. Tän piti olla mulle tuntematon tyyppi, mutta kummasti ihmeellisen moni biisi kuulosti kovin tutulta. Eräänkin kappaleen jälkeen, jonka aikana melkein hoilasin kertsissä mukana kuin vanhasta tottumuksesta konsanaan, Ameeba spiikkaa sen olleen entuudestaan julkaisematonta matskua. Onks tää jäbä uinu mun uniin vai mikä tää juttu on? Piti konsultoida enemmän räppiä kuuntelevaa kamua onko hän linkannut mulle joskus Ameeban tuotantoa, mutta sieltä tuli punaista valoa joten who knows. And who cares ku meno oli niin letkeää. Esiintyjänä hän oli kerrassaan hurmaava ja osasi ottaa yleisönsä katsekontaktia kaihtamatta. Huomiota sai osakseen niin koko keikan sinnikkäästi kännykällä kuvannut jäbä sekä julkaisemattoman "youtubehitin" sanat osanneet eturivin naiset mikin kohdistuessa yhden lainin kohdalla heidän suuntaansa.
Setin vika kappale Miehuuskoe osoittautui oikeaksi real life testiksi. Eka säe oli kadonnut mustien aukkojen kohtaamispaikkaan sillä ei se vaan tullut mieleen sen kuuudennen(toista) kokeilunkaan kohdalla. Ei siinä mitään, kokonaisuudessaan hyvä aloitusboogie illalle, vaikka edelleen kysyn itseltäni mistä tää oli niin tuttu??
EEVIL mvda fvkin STÖÖ
instrumental♥
Vannoutuneena albumikokonaisuuksien kannattajana, ilman mitään tietoa sinkkubiiseistä, kuuntelin Iso vauva Jeesuksen ekaa kertaa vasta menomatkalla Lahteen. Luotto oli siis kova. Udonin alku vei heti surround systemien keskelle pimeään leffateatteriin ja seuraavien kappaleiden aikana bussin penkki toimitti elokuvakatsomon virkaa uppoutuessani mitä ihmettä/nerokasta-split lyriikoiden sekä niiden takuuvarmojen soundien maailmaan. "Kaikki haluu nähdä elävän Stöön" ha! Tässä musatyylissä lainailu on sallittua ja hiukan oli voittajafiilis kun onnistuin tunnistamaan Tyyppaa viel biitit ihan ite.
Nuoren Derrickin astellessa predatorkäsineineen lavalle iski heti tunne, että tää tulee olemaan jotain spesiaalia. Tuolla oli joukkohurmosta havaittavissa kun hetken kuluttua Stöö ilmaantui esiintymisareenalle täyttäen ne odotukset mitä en alkuunkaan osannut asettaa. Keikka alkoi Udonilla ja tässä kohtaa saattaa muisti pettää, mutta setti koostui täysin uuden levyn materiaalista. Yleisö oli niin hyvin messissä, ettei olisi uskonut Iso vauva Jeesuksen putkahtaneen ulos vasta viikko sitten. En olisi myöskään ikinä arvannut tämän olleen eka keikka Nuoren Derrickin kanssa sillä homma sujui niin saumattomasti. Mulla oli ok tarkkailuluokan paikka josta saatoin vain pällistellä miten vangitsevan tunnelman nämä kaksi Torven lavalla olevaa herraa saivatkaan yhdessä aikaan. Toimii! Viimeksi olin rap-keikalla katsomassa Run The Jewelsia Tavastialla ja sielläkin yleisöllä oli sama suosikkikukka. Sharing is caring, pass that ja sitä rataa. Tän illan tunnelmaa kuvaa parhaiten sana rento. Psst, salaisuus julki, levy sai alkunsa Lahdesta.
Illan kohokohdiksi mulle nousi aloituskappaleen ja Oon Eazy-E:n ohella yleisön toistuvien mafia mafia mafia huutojen jälkeen setin sinetöinyt Tyyppa viel. Stöötä ei ole tullut googlattua tai mitään artistin videoitakaan katseltua, joten kuvittelin skimaskin kylkiäisenä tulevan enemmän etäisyyttä ja mystisyyttä. Paskat, Stöö oli niin jalat maassa ja läsnä kun nyt voi kasvonsa kätkevältä artistilta olettaakaan. Viimeisten biittien vielä hiipuessa taustalle yleisön kanssa vaihdettin brofistejä ja kiitoksia ei säästelty. "Kiitos kaikille jotka ostanu, levyn mä arvostan sitä ihan vitusti. Meillä on jännittävät paikat sunnuntaina, sillon tulee albumilistan sijoitus. Jengi on ostanut huolella levyä, joten mä luulen että meille voi käydä ihan ok." Listaykkönen, ansaitusti. Onnittelut vielä kerran.
Setin jälkeen suorinta reittiä levykiskalle, josta ei kumma kyllä sanallakaan keikan aikana mainittu. Silmät nauliintui heti pöydän nurkassa olevaan LP:hen. Massi ehti vaihtua materiaan kun näkökenttään osui myös muovinen suorakulmio. Reaktiostani päätellen kultaharkko, sillä tällä reissulla akunsäästösyistä mukanani kulki trusty ol' Sony Walkman ja luulin kasettijulkaisun olleen jo loppuun myyty. This was so meant to be; kassu kuunteluun, vinyyli kassiin ja kohti seuraavan päivän koitoksia Aivovamman kertsin jumittaessa korvakanavissa. Me likey.
Alkuviikon teema on ollut "minä vastaan koko fakin maailma". About kaikki on hajoillut käsiin kuvankäsittelyohjelmasta lähtien, mutta sainpahan tämän postauksen pihalle ennen tulevan weekendin keikkoja perrrrkele.
Cheek @ Synergia Areena, Jyväskylä 5.2.2016
Jyväskylään roudaannuin keskenäni keikkakamun huidellessa muualla. Vip-jonon löytämiseen meni suurin piirtein sata vuotta, koska se oli sijoitettu kivasti normaalin kenttäjonon viereen ja laitettu vielä kaiken päälle kulkemaan eri suuntaan toisen jonon kanssa. Kätevää. Lisäksi olin koko päivän arponut jäänkö taaemmas vai en, koska keikan jälkeen tulisi olemaan hoppu viimeiseen bussiin. No, päädyin eturiviin kun en oikein muuallakaan osaa olla ja aina nyt muutaman kilsan jaksaa juosta. Sain kyllä ylimääräisiä sydämentykytyksiä kun keikan alku myöhästyi vajaat kymmenen minuuttia, mutta onneksi ei sen enempää.
Ennen keikkaa paikalla pyöri suht innokkaita toimittajia ja päädyin myös kyseisten olioiden hampaisiin. Toimittaja kyseli, että monesko keikka tämä mahtaa olla ja vastaukseni perusteella jatkokysymys oli, että onko mullakin se lippu, joka sisältää kaikki keikat. Myönteinen vastaus kummastutti takanani ollutta tyyppiä jonkun verran, sillä reaktio oli "Herranjumala!". Heh, terkkuja!
Mutta mitäpäs tästä keikasta sitten höpöttelisi. Edellinen viikonloppu oli niin siisti, että samoille leveleille pääseminen olisi aika kova haaste. Kyllä Hämptön ja Mikkeli ovat edelleen meikän listan kärjessä, mutta messevä meininki Jyväskylässäkin saatiin aikaiseksi. Oli tosi pirteä fiilis läpi keikan, ei tullut yhtäkään lässähdystä missään vaiheessa. Tällä kertaa Flexaa oli erityisherkkua, sen aikana oli älyttömän letkeä tunnelma. Se saa muutenkin meikäläisen jalat vipattamaan joka kerta enemmän ja enemmän, olen jotenkin sisäistänyt sen biisin kunnolla vasta tällä kiertueella.
Hyväntuulisuuden lisäksi itselleni jäi keikasta päällimmäisenä mieleen Keinu. Olin tällä kertaa jotenkin todella herkillä ja jossain vaiheessa tuntui, että jopa kyynelkanavat voisivat aueta jos vain olisin antanut tulla. Hillitsin kuitenkin itseni, enkä vähiten sen takia että mestoilla tosiaan oli niin paljon kuvaajia ja median edustajia. Olisin takuulla joutunut jonkun kyynelhimoisen kameraihmisen saaliiksi jos olisin alkanut vollottamaan.
Lähdin areenalta kuin telkkä pöntöstä ja kipitin kovaa vauhtia Matkakeskukselle, missä bussi vielä onneksi odotti. Inhotti tosin lähteä vipeltämään kun bändi vielä soitteli viimeisiä sointuja. Älkää lapset ottako mallia, on epäkohteliasta ja typerää poistua paikalta kun lavalla vielä tapahtuu.
Cheek @ Isku Areena, Lahti 6.2.2016
Tämä oli kyllä joku outojen sisäänkäyntien viikonloppu, Isku Areenalla oli vielä astetta hämärämpi järjestely kuin Jyväskylässä. Katsomoihin, meet&greettiin ja dinnerille mentiin ihan normaaleista sisäänkäynneistä, mutta kenttälippujen omistajien ovi näytti autotallin/rahtihallin ovelta. Epäilyttävästä ympäristöstä huolimatta kyllä siitä sitten ihan sisään päästiin ja yllättäen samoille superpaikoille kuin Mikkelissä, aikamoista. Lahdessa kun oltiin niin kummallisuuksilta ei taaskaan vältytty, tällä kertaa päästiin festaritunnelmaan keskellä talvea. Kentällä oli tähän mennessä kiertueen suurin annari ja ennen kaikkea bajamajoja! Hahaha.
Ajattelin, että nyt on saletisti Nikke Ankaran setistä lähtien kova meininki. Se olikin sitten aika kova sokki, kun about kolme ihmistä huusi ja neljä taputti kun Nikke spiikattiin lavalle. Hitto, että kylmäsi! Meininki parani vähän setin edetessä, mutta toooosi vähän ottaen huomioon, että kyseessä oli tyypin kotikaupunki. Siinä sitten pureskeltiin kynsiä ja kauhisteltiin, että mitä jos sama homma jatkuu myös Jaren keikan aikana. Pelko oli onneksi turha, sillä Jaren astellessa lavalle areena heräsi horroksesta. Pakko mainita, että monet bändit ovat ainakin omien kokemusteni perusteella ihan lumilapionvarsi perseessä kotipaikkakunnillaan. Kai se vaan on useimmille liian jännittävää kun iskä, äiti ja kummin kaima ovat katsomassa, mutta nyt jäykistelystä ei ollut tietoakaan. Yleisökin oli tosi hyvin messissä ja ensimmäistä kertaa kiertueella katsomoissa jengi tömisteli jalkojaan pariinkin otteeseen. Se kuulosti tosi hienolta ja loi vähän spesiaalimpaa tunnelmaa.
Olimme satavarmoja, että meidät revitään kappaleiksi koska olimme taas aitiopaikalla kun Mitä tänne jää pärähti käyntiin ja Jare tuli jälleen aidalle istuksimaan. Tottakai kaikki nyt sitten olivatkin tosi kiltisti, kun meillä oli jokainen solu jännittyneenä ja valmiina taistoon. Perus. Fiiliksissä oli nyt tosi kova, Diandra oli parhaassa iskussa hetkeen. Oletin, että Sami Saari tulee taas feattaamaan Kyyneleet, mutta aaahh tsiisus sieltä tulikin Chisu! Miten siistiä! En edes saanut napsittua kunnollisia kuvallisia todisteita kun olin niin täpinöissäni. Paras vieraileva starba tähän mennessä, silkkaa korvakarkkia koko homma. Oih. <3
Fiilistelin viikonlopun molemmilla keikoilla tavallista enemmän slovareita ja kaikkia vähän synkempiä biisejä. Valot sammuu oli jotenkin sen kaiken raastavuuden huipentuma, olin koko biisin ajan ihan palasina. Ja tykkäsin siitä. Välillä pitää vähän synkistellä, että tasapaino säilyy.
Huomenna (= kahdeksan tunnin päästä) ohjelmassa aikainen herätys ja Onnibussin kyydillä Kuopioon, eli toisin sanoen taas mennäääään!
Nyt on mitä täydellisin päivä pistää alulle ihan uusi juttusarja nimeltään Kuukauden kuvat. Jipii! Molemmat hooveelaiset postaavat siis kerran kuukaudessa yhden kuvan, joka herättää muistoja tai on muuten vain onnistunut otos.
Negative @ 8-sali, Lahti 11.11.2011
Näin joulukuun kunniaksi valitsin kuvan sellaisen bändin keikalta, jonka jäsenet muistuttivat pukeutumistyylinsä puolesta erehdyttävästi joulukuusia varsinkin uransa alkuvaiheessa. Negative hallitsi meikäläisen kiertue-elämää vuosina 2009-2013 kuin mikäkin dominatrix, bändin perässä tuli kierrettyä sekä isot kaupungit että syrjäisimmät peräkylät.
Lahden 8-salin keikka oli niin sanottu "lasten keikka", eli ikärajaton sellainen. Olimme päättäneet jättää jonotuksen sillä kertaa väliin ja saavuimme paikalle kun ovet olivat olleet jo hetken avoinna. Iltamien ideanahan oli nollien puhaltaminen ja liian tunnollinen järkkäri riisti ovella tyhjän vesipullonkin pois vaikka kovasti yritin vakuutella olevani jo sen verran vanha, että mulla ei ole mitään tarvetta tulla vetämään armottomia kapinakännejä tällaiseen tapahtumaan. Negativen settilistaan tehtiin muutoksia hyvällä säkällä kerran vuodessa, joten oletimme, että tänään kuullaan taas ne samat tutut rallit. Leuat loksahtivat lattiaan kun ensimmäinen biisi olikin jotain aivan muuta kuin mihin oltiin totuttu ja illan aikana kuultiin vielä muutama muukin biisi, jotka harvemmin settilistaan eksyivät.
Meininki oli läpi keikan poikkeuksellisen kova ja porukka bailasi sydämensä kyllyydestä. Oli ihana huomata, että myös läpeensä tuttu ja kymmeniä kertoja nähty bändi pystyy vetämään maton jalkojen alta silloin kun sitä vähiten osaa odottaa.
- juoksepoistytto
Agnostic Front @ The Garage, Lontoo 17.8.2014
Keikkareissatessa ulkomailla pyrin siihen, että joka päivä olisi jotain ohjelmaa jos vain suinkin itsellä virtaa riittää. Agnostic Frontin Lontoon keikka osui passelisti viimeiselle lomapäivälle toimien loppuhuipennuksena 2014-kesän kolmetoista keikkaa neljässätoista päivässä rupeamalle, jolla se reissun ainoa keikaton päivä kului kokonaisuudessaan perse penkissä Belgia-Unkari välin junamatkalla.
The Garage on 600-henkeä vetävä paikka ja pari loppuun myytyä keikkaa oli tullut siellä tätä ennen koettua. Sen sijaan Agnostic Front oli entuudestaan vain nimeltä tuttu, joten tämä ilta toimi mukavasti "yleissivistävänä" kokemuksena. Onnistuin valitsemaan oman paikkani juurikin sopivasta kohtaa eturiviä, sillä vierustoverini sai monosta päähän porukan villiintyessä, kun taas itse selvisin ehjin nahoin ja kykenin keskittymään hyvin vain itse keikkaan. Bändin tietäville ei tule varmastikaan yllätyksenä miten Vinnie Stigma ihastutti huikealla persoonallaan! Tuolla oli erittäin hyvä meininki, vaikka varmasti joillekin AF-konkareille tämä keikka oli bändiltä väsynyttä, laulu ei kulkenut ym shaibaa, mua ei häirinnyt yhtikäs mikään! Paitsi ehkä inasen se jäbä joka sinnikkäästi oli sitä mieltä, että mun pitäisi pitää hänestä huolta jos herra Suomeen saapuisi. Drunks </3.
Keikan jälkeen stalkkaan yleensä niitä, jotka onnistuvat nappaamaan settlistan. Tämä ilta ei ollut poikkeus. Agnostic Frontille on tämän keikan perusteella sijaa omassakin hyllyssä. Vaikeaksi tekee vain se, että minkä levyn hommaisi kun omat stand out kappaleet jakautuivat keikalla paljon vanhan ja uuden tuotannon molemmin puolin, enkä mä nyt iiihan niitä kaikkia levyjä kuitenkaan tarvitse. Jos sitä 2016 koittais löytää sen oikean, heh heh.
Lontoo pieni paikka on kun kaikista undergroundeista päädyin myöhemmin samaan vaunuun juurikin settilistan saaneen tyypin ja hänen kavereidensa kanssa. Jotain juteltiin ja lopuksi sain vielä muutaman Agnostic Front tarran muistoksi. Kerrassaan onnistunut ilta! -kilu ✌
Lahti, suomiräpin kehto. Jos mä oisin sä, kyl mäki tulisin tiisuilemaan. Edellisen viikon iltamien jälkeen tuntui vähän orvolta kun kalenterissa oli vain yksi keikka, mutta kiva, että oli edes se! Ei tarvinnut täristä kotona vieroitusoireissa. #fangirlproblems
Keikkapaikkana toimi pikkuinen ja suht legendaarinen Torvi, jossa oli vielä vähän pienempi lava. Ihmeen hyvin sinne kuitenkin kuusi tiisulaista mahtui ja yleisöäkin oli eksynyt paikalla mukavasti. Pakko kehua näin heti kättelyssä vieressäni ollutta tyttöä, joka taisi olla Lahden kovin Tiisu-fani ainakin muuveista päätellen. Suomessa on valitettavan usein niin kankeata porukkaa, että sitä tuntee itsensä vähintään avaruusolioksi jos vähän tanssahtelee. Ihan kuin pitäisi melkein pyytää anteeksi sitä, että on hauskaa. Sen takia onkin aina superia saada keikalle semmoinen vieruskaveri, joka tekee muutakin kuin pönöttää ja/tai ottaa kuvia. Tunne oli molemminpuolinen, vaihdoimme kyseisen tytsyn kanssa muutaman sanasen ja parit yläfemmat.
Mutta oli siellä se joku bändikin! Antti oli tuonut mukanaan hauskan kiipparivekottimen, josta lähti vallan veikeitä ääniä. Sellaista Stephen Hawking-tyyppistä settiä, josta tosin sain etäisesti jotain selvää vain sen takia, että olin tarpeeksi lähellä. Heh. Vekottimen käyttö vaatii siis vielä kenties vähän lisää reeniä. Luokittelen muuten yleensä useimmat kosketinsoittajat "Helvetin tylsät eläimet"-kategoriaan, jotka laitetaan jokaisessa bändissä pimputtelemaan suurin piirtein taustalakanan taakse, koska ketään ei oikeastaan kiinnosta (sori?). On ollut kiva syksyn mittaan huomata, että poikkeuksiakin löytyy, sillä Antti soittelee etualalla ja hänellä on aina todella messevä boogie, jota kelpaa seurailla.
Tällä keikalla oli jumalainen soundi, soitto ei ole kuulostanut vielä missään niin hyvältä kuin Torvessa. Miksaajalle kymmenen pistettä ja papukaijamerkki erityisesti vokaaleista! Koin monta lyyristä ahaa-elämystä, että ai näinkö tässä biisissä lauletaankin. Suunnilleen keikan puolivälissä havahduin siihen, että onpa muuten kuuma ja ei mennyt kauaa ennen kuin yhdellä eturiviläisellä oli pyörtymisvaara. Ei mikään ihme, koska keskelle eteen loimotti ankarasti ainakin yksi spottivalo ja itsekin olin tajuttoman kuumissani, vaikka en edes ollut suoraan minkään valon tähtäimessä. Huh huh. Bändi piti onneksi huolta yleisönkin nesteytyksestä ja varsinaisilta pökräämisiltä vältyttiin.
Kuumuudesta huolimatta jengi oli hyvällä tuulella ja jaksoi bailata ja pomppia, keikasta jäi tosi hyvä ja lämmin (heh heh) fiilis. Illan suosikeiksi muodostuivat taas ne samat vanhat, eli koppakuoriaisbiisi ja Uusi aika, ei mahda mitään. Ei näillä pahemmin huonoja biisejä ole, mutta noiden kahden viisun edessä olen ihan aseeton, ne vaan iskevät niiiiin kovaa!
Tiisu @ Hometown, Salo 31.10.2015
Salossa lämppärin virkaa toimitti ihana fellow tamperelaislikka Laura Moisio, hänen keikastaan voi lukea lämppäribisneksen puolella.
Ilmassa oli flunssaa ja kurkkukipua, joten taisi olla onni onnettomuudessa, että Turun Klubin keikka siirrettiin jonnekin hamaan tulevaisuuteen ja tälle viikonlopulle jäi vain yksi setti rykäistäväksi. Salossa on tullut pari kertaa aiemminkin pyörittyä toisen bändin perässä ja molemmilla kerroilla oli niin löysä meininki, että olin aika varma Tiisun pistävän paremmaksi ihan sama minkä kokoinen kaktus laulajan kurkussa kykki. Energiaa tyypeiltä oli taas vaikka muille jakaa ja laulutkin saatiin yhteistyöllä kulkemaan. Bändi oli panostanut päähineosastoon halloweenin kunniaksi ja vaikka kaikissa naamareissa oli huumoriarvoa niin Väinön päässä ollut leivos/muffinssi/mikälie oli ehdoton ykkönen. En tiedä mikä siinä niin kovasti sisintäni kosketti, mutta nuo kaksi olivat ihan luodut toisilleen. Ehkä Väinö on ollut edellisessä elämässään muffinssi?
Jos miksaus oli Lahdessa aivan unelma, niin täällä se oli kyllä melko mössönsössönsössön, eli suomeksi sanottuna keikka miksattiin enemmän tai vähemmän päin pyllyä. Laulusta sain selvää lähinnä slovareissa ja muutenkin soundi oli vähän kummallinen ainakin siinä kohdassa missä itse hengailin. Olisin ollut melkein koko keikan ajan ihan kaffella, jos biisit eivät olisi olleet entuudestaan tuttuja. Harmi, että joku nappuloiden vääntely voi vesittää fiilistä niin paljon, koska bändi varmasti soitti ihan yhtä hyvin kuin ennenkin.
Keikkajumalille kiitos, että illan spesiaalibiisi Partiolapset sattui olemaan sieltä rauhallisemmasta päästä ja laulu kantautui minunkin korviini. Ei tarvinnut mennä instrumentaalitunnelmissa ihan koko iltaa. Viimeinen ohjelmanumero oli vähintäänkin huvittava, päätähtinä takkuinen tukka, piuha, sakset ja äiti. Ilman viimeksi mainittua tilanteesta ei todennäköisesti oltaisi selvitty, niin kuin ei monesta muustakaan asiasta elämässä. <3
Kotimatkalla tein pieniä päässälaskuja, joiden tulos oli se, että olen ollut todistamassa vajaan kahden kuukauden aikana kymmentä Tiisu-keikkaa. Öö... hups? Näillä eväillä kohti marraskuun seikkailuja!
