Vain Elämää Live @ Hartwall Areena 29.-30.12.2017

Vain Elämää all stars ja Hartsu, siinäpä vuoden vaihteen ohjelma tiivistettynä. Keikkoja oli kaksin kappalein ja olin mestoilla molempina iltoina. Kaikki merkinnän kuvat ovat toisen päivän keikalta.

Koko areena istui, kuten kuulemma on ollut käytäntönä kaikilla tämän formaatin keikoilla. Pieni fyysinen rasitus ei olisi ollut joulunvietosta pöhöttyneelle keholle pahitteeksi, mutta ei auttanut muuta kuin lyödä berberi penkkiin. Permannon keskellä oli neliskulmainen lava, jota oltiin kovasti 360-asteisena markkinoitu ja senhän pitäisi tarkoittaa hyvää näkyvyyttä kaikille yleisön jäsenille paikasta riippumatta. Epäilykset oman paikan kelvollisuudesta alkoivat kuitenkin kalvaa heti lavan nähdessäni. Illan juhlakalut eli Sanni, Jenni Vartiainen, Jari Sillanpää, Toni Wirtanen, Juha Tapio, Kaija Koo ja Cheek astelivat lohkomme viereistä käytävää pitkin lavalle ja heittivät matkalla yläfemmoja käytäväpaikkalaisille. Pyroja, dramaattinen intronauha, kippistelyä ja ryhmähali. Kaijan versio Siltsun Tanssii kuin John Travolta-rallista avasi illan ja ehdin jo ajatella, että ehkä permantopaikaltani näkee loppujen lopuksi ihan hyvin.

Ennen väliaikaa oli kuitenkin käynyt varsin selväksi, että olin maksanut 75 rahaa 90 prosenttisesti niskojen ja perseiden katselusta. Vaikka lavalla olikin liuta kauniita ihmisiä, niin kyllä se etupuoli on keikkakävijän näkövinkkelistä huomattavasti kivempi ja oleellisempi. Perse on perse ja naama on naama. VE-bändi soitteli vastakkaisella puolella ja ihan ymmärrettävästi artistitkin suosivat sitä puolta muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Sanni, Wirtanen ja Cheek vetivät eniten rundia ympäri lavaa, mutta ei se seurueemme yleisfiilistä muuttanut. Miksi markkinoida lavaa 360-asteisena, jos artistit kuitenkin esiintyvät pääosin vain yhteen suuntaan? Puolet areenasta oli koko keikan ajan lähes täysin paitsiossa. Se jos mikä on megaluokan suunnittelu- ja järjestelymunaus. En muista koska viimeksi olisin lähtenyt keikalta niin käämi karrella. Siis huh. Koitimme zoomailla tyhjäksi jääneitä paikkoja, mutta ensimmäisenä iltana Hartsu oli tupaten täynnä eikä paikkojen vaihto onnistunut. Toisena iltana väkeä oli vähemmän ja livahdimme väliajalla permannolta alakatsomoon tyhjiksi jääneille paikoille. Se oli viikonlopun paras päätös ja pystyin viimein keskittymään johonkin muuhun kuin ketutukseen. Olisin mielelläni nähnyt molemmat keikat kokonaisuudessaan hyviltä paikoilta, mutta oli yksi puoliaika parempi kuin ei mitään.

Valittaminen on terapeuttista, joten pakko vetää vielä encore. Aiheena settilistan rakenne. Kuten eräs illan artisteista osuvasti kommentoi ensimmäisen keikan jälkeen: "Ainakin mentiin tunnelmasta toiseen." Settilistan rakenteessa mätti eniten se, ettei mitään tavanomaista rakennetta ja draaman kaarta oikeastaan ollut. Perusidea oli, että seuraavana lauluvuorossa oli aina se artisti, jonka biisin edellinen oli esittänyt. Kaija lauloi Siltsua, jonka jälkeen Siltsu lauloi Sannin biisin jne. Menettely johti ajoittain todella kummallisiin komboihin, joista räikein oli Cheekin Jumala-versio ja sen perään Sannin Timantit on ikuisia-versio. Ensin itsari ja sitten heti perään bileet? Asia kunnossa.

Loppuun jotain positiivista eli suosikkihetkiä keikoilta. Aloitetaan miesartisteista ja Siltsusta, joka joutui valitettavasti jättämään toisen illan väliin terveyssyistä. Ekan illan huippuhetkiä olivat ehdottomasti encore-päivän helmi Gabrielle's sång sekä toisen puoliskon ensimmäinen biisi, eli täysissä drag-vetimissä vedetty versio Sannin Dementiasta. Varsinkin Gabrielle's sång säväytti, tulkinta oli vähintään yhtä huikea kuin telkkarista katsottuna. Juha Tapion Sinuhe aiheutti kokovartalokylmiksiä jo kotisohvalla ja tyyppi vakuutti myös livenä. Mad respect jo pelkästään version tekemiseen vaaditusta taustatyöstä, ihan huikeaa duunia. Hartsulla molempina iltoina Juhiksen messissä olivat myös Brädi ja Elastinen. Jälkimmäinen sai sen toisen pöydässä istuneen räppiprofeetan melkein putoamaan tuoliltaan, Elan paikallaolo tuli siis selvästi Cheekille täytenä yllätyksenä. Harvemmin tulee nähtyä niin sekalainen sakki lavalla, mutta eipä sillä väliä kun homma toimi. Wirtasen versioista Ratapiha ja Soita mua iskivät eniten, takuuvarmaa mäiskettä paahtoa kun olivat. Fiiliksissä jäi puuttumaan ja se pisti harmittamaan, biisi oli yksi kauden lemppareistani. Cheekin Jumala oli komeaa kuultavaa, vaikka biisi ei henkilökohtaisella tasolla mulle kovin syvälle kolahda ja olisin voinut vaihtaa sen tilalle version Sannin Vahingosta. Surulapsi sen sijaan otti sydämestä, diggailen ja samaistun todella. Riemukas Malja sai suupielet kohoamaan ja haaveena olisikin kuulla biisi vielä klubiympäristössä, jonne se mielestäni kuuluu.

Siirrytään leideihin. Kaijan versiot olivat tällä kaudella yllättävän vaisuja, eikä niistä oikein noussut suosikkeja. Toisena iltana Kaija veti Syypää sun hymyyn-versionsa yhdessä Cheekin kanssa ja oli kiva nähdä kaksikko yhtä aikaa lavalla, mutta muuten meininki oli aika tavanomaista. Kunnioitukseni Sannia kohtaan puolestaan kasvaa koko ajan. Aivan uskomattoman nerokas ja aina jotain uutta ja yllättävää kehittelevä mimmi! Timantit on ikuisia-versio oli pirskahtelevan ihana ja Kelpaat kelle vaan jousineen täyttä korvakarkkia. Apocalyptican jätkät olisivat olleet kirsikka kakun päälle, mutta tunnelma oli hieno joka tapauksessa. Jenni Vartiaisen vedoista jäivät mieleen versio Cheekin Keinusta ja positiivisena yllätyksenä kivasti kolisevilla purnukoilla tehostettu Mato. Jälkimmäinen ei säväyttänyt aikoinaan telkkarista katsottuna yhtään, mutta liveversio oli yhdistelmä tv-versiota ja sitä ihka ensimmäistä versiota, joka jäi lopulta jyrän alle. Tämä alkuperäinen purnukkaversio oli rutkasti mielenkiintoisempi ja sen olisi sietänyt päätyä telkkariin asti.

Keikat olivat musiikillisesti oikein kelpoa kamaa, mutta yllättävät näköesteet ja muut paskamaisuudet imivät mehut totaalisesti. Oma-aloitteisen paikanvaihdon ansiosta kuulimme ja ennen kaikkea näimme keikan Oi mikä ihana ilta -päätösbiisin kunnolla edes toisena iltana, mutta ei kyseinen biisi juurikaan seurueemme mielialaa kotimatkalla heijastanut. // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Dream come true = Alpha Omega klubikiertue

Syyskuu 2016. Se kuukausi, jolloin areenoiden ja festareiden tomut pudisteltiin pois ja päästiin viimein oikeiden asioiden äärelle. Jos jotain olin odottanut, niin tätä kiertuetta. Onhan areenoilla ja festareillakin tietty mukavaa ja omanlaisensa tunnelma, mutta kyllä se vaan on puhdas tosiasia, että täyteen pakattua klubia ei voita mikään. Piste.

Cheek @ Tavastia, Helsinki 9.9.2016

Kun huristelin bussilla kohti Helsinkiä, niin fiilis oli kertakaikkisen absurdi eikä tunne poistunut oikeastaan koko illan aikana. Isoon lavashowhun, pommeihin ja ilotulitteisiin oli jo tässä vaiheessa niin tottunut, että pelkän dj-pöydän ja taustalakanan pyhä liitto ei meinannut millään iskeytyä tajuntaan. Kaikki tuntui uudelta ja ihmeelliseltä, vaikka juuri tähän pelkistettyyn meininkiin aikoinaan hurahti ja siitä kaikki sai alkunsa. Biisilistan suhteen toiveet ja odotukset painottuivat vanhemman matskun puolelle ja kaksi niistä täyttyi heti ensimmäisten minuuttien aikana. Eksä tiedä kuka mä luulen olevani ja Kurkipotku aloittivat keikan ja oli huippua huomata, että jengi tunsi biisit ja riekkui täysillä mukana. Itse kykenin lähinnä haukkomaan henkeäni ja miettimään, että onhan tämä nyt ihan naurettavaa kun keikka alkaakin jo niin täydellisesti, että meinaa pää irrota. Nipistäkää mua!

Kiertuetta varten oltiin kehitelty pari biisipotpuria, jotka yllättivät positiivisesti. Omaksi suosikiksi nuosi alkupuoliskolle sijoittuva potpuri, joka noudatti kaavaa Kuka muu muka/Chekkonen/Me ollaan ne. Sitä tietenkin luuli, että Kuka muu muka vedetään kokonaan kuten aina, joten seuraavaan biisiin siirtyminen kesken kaiken aiheutti hetkellisen hämmennyksen, mutta takaisin kärryille pääsi onneksi nopeasti. Onnistuneesti rakennetuista potpureista jää sellainen fiilis, että kaikkea on saanut tarpeeksi ja biisit toimivat vahvoina linkkeinä toistensa välillä. Keväällä ihastelin Adam Lambertin Euroopan kiertueen settiin kuuluneita huikeita potpureita ja vähintään yhtä vakuuttavaa kamaa tarjoiltiin myös tällä AO-klubirundilla. A++, 6/5 ja mitä näitä yliarvosanoja nyt on.

Kaikki hyvin-biisiä seurannut All good everything kiteytti omat fiilikset loistavasti, en olisi voinut olla enempää Hangon keksinä tai Naantalin aurinkona Tavastialla bailatessani. Huikea ilta. Vaikka settilista oli tavallista pidempi niin pian kävi ilmi, että tavara alkoi loppua uhkaavasti kesken vauhdin ollessa koko ajan niin kova. Jäbät pitivät pari nopeaa palaveria, joiden tuloksena väliin heitettiin ns. "täytteeksi" muun muassa Anna mä meen. Yleisönkin mielipidettä kyseltiin ja Jehu oli monien toiveena. Sitä ei kuitenkaan kuultu, sillä kyseinen ralli koettelee levylaulajan muistia harvinaisen ankarasti. Avaimet mun kiesiin -biisiä taidettiin huutaa toiseksi eniten ja sen kanssa oli parempi tuuri, sillä biisi aloitti encoren. Viisun lyriikat menevät jo ehkä vähän huumoriosaston puolelle, mutta mahtavaa, että se oli päätynyt settiin siitä huolimatta. Keikan päätti itseoikeutetusti maailman paras Sokka irti, ai että! Miten tyytyväisenä hyristen tuolta saikaan tallustella himaan.

Cheek @ Börs Night Club, Turku 10.9.2016

Börs ei olisi ollut meikäläisen ensimmäinen valinta kun Turun keikkapaikkoista puhutaan, mutta niillä mennään mitä on annettu. Tavastialla vallinnut syvän ihmetyksen ja ihastuksen tunne oli vähän ehtinyt laantua lauantai-iltaan mennessä. Sitä alkoi viimein ymmärtää, että klubirundi on ihan totisinta totta eikä pelkkää toiveunta. Börssin keikasta päällimmäisenä jäi mieleen aivan järkyttävä kuumuus. Kyllähän hien ja kaljan haju kuuluvat klubikeikkojen perusaineeksiin, mutta huh huuuuh kun saat jo about kolmannen biisin aikana pyyhkiä märkää pärstää topin helmaan. No, toiset menevät lauantaisaunaan, toiset Börssiin. Valintoja, valintoja.

Hassua, kuinka isommilla lavoilla pääsi show-elementtien lisäksi myös täysin ehdollistumaan ja tottumaan biisien bändiversioihin ja niiden soundiin. Bändin ja pelkän taustanauhan välinen kontrasti oli aluksi yllättävän voimakas ja Tavastialla aivot joutuivatkin siirtelemään palikoita uuteen järjestykseen. En ollut aiemmin tajunnutkaan kuinka erilaiselta vaikkapa Jippikayjei-kitarariffi kuulostaa riippuen siitä tuleeko se livenä nauhalta vai suoraan kitarasta. Turussa näitä juttuja ei enää tarvinnut ihmetellä, mutta onpa jännää kuinka pieniin nyansseihin sitä välillä kiinnittää huomiota.

Kovan keikkahitin maineen vuosien varrella saanut Tuhlaajapoika ei pettänyt tälläkään kertaa, se sai porukkaan liikettä ja yhteislaulu raikasi. Areena- ja festarikeikoilla sitä vedettiin pikakelattuna versiona vain silloin kun yleisö niin vaati, joten oli siistiä päästä nauttimaan biisistä taas kunnolla pitkästä aikaa. Biisilistaan oltiin tehty Tavastian jälkeen pari muutosta. Täältä sinne vedettiin Tavastialla kokonaisuudessaan, mutta jengi ei oikein tarttunut siihen. Harmi, koska itse kyllä tykkäsin siitä ja olisi ollut kiva kuulla se kokonaan toistekin, mutta jos joku juttu ei ota tulta alleen niin muutokset ovat ihan ymmärrettäviä. Biisistä oltiin jätetty jäljelle pelkkä kertsi, joka toimi tunnelmapalana Jos mä oisin sä/Täältä sinne/Räplaulajan vapaapäivä -potpurissa. Se toinen muutos olikin sitten jotain aivan muuta, nimittäin Levoton tuhkimo. Morjens. Kun Vain elämää mainittiin, niin tottakai odotin, että sieltä tulee se ainainen Tinis, mutta ei jumalauta sitä riemua kun saikin yllättyä! Miksi ihmeessä Levoton tuhkimo edes aikoinaan tiputettiin setistä pois, en tajua?! Maailman paras comeback, loppuunmyyty Börs pissi sillä hetkellä hien lisäksi myös hunajaa.

Kiertue lähti rullaamaan kuin unelma, molempina iltoina vallitsi innostunut ja riehakas tunnelma. Jos itsellä oli ihan luvattoman kivaa, niin oli ihana nähdä, että lavallakin oli jatkuvasti hymy herkässä ja läppä lensi. Klubikeikoille taisi olla tilausta siis puolin ja toisin. // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Alpha Omega Summer Tour: Heinäkuun kovimmat

Festarikesä on kuumimmillaan ja on ollut suoraan sanottuna vaikea pysyä oman itsensä perässä. Tie kuljetti heinäkuussa Kuopion Viinijuhlille, Kainuun Musiikkijuhlille, Ilosaarirockiin, oman kotikylän pippaloihin eli Tammerfesteille, Pipefesteille sekä Meripäiville. Nostan edellä mainitusta keikkakimarasta esille neljä gigsiä, jotka saivat meikäläisessä ulos eniten riemunkiljahduksia syystä tai toisesta.

Cheek @ Wine Festival, Kuopio 6.7.2016

Provinssirockin megalavan jälkeen Viinijuhlien pienen pieni lava tuntui samaan aikaan absurdilta ja älyttömän ihanalta. Edellisestä klubikeikasta on vierähtänyt jo kunnon tovi, joten kaikki pienemmät ja intiimimmät mestat otetaan ilolla vastaan. Isoilla lavoilla tapahtuu aina niin paljon, että kaikkea ei välttämättä ehdi seurata. Kuopion lava oli niin mini, että pyrot eivät olleet käytössä ja se oli vain hyvä juttu, koska showhun pääsi syventymään ihan eri tavalla. Tanssijoiden muuvit jäivät Provinssissa korkeahkon ja leveän lavan takia lähes täysin pimentoon, mutta Viinijuhlilla akrobaattista meininkiä pääsi ihmettelemään lähietäisyydeltä. Tämä tanssihomma tuntuu olevan Suomen musamaailmassa nyt jonkin sortin trendi, mutta mikäs siinä kun homma toimii ainakin tässä tapauksessa. Toimivuus perustuu omasta mielestäni siihen, että tanssijat eivät ole jokaisen biisin aikana lavalla pyörimässä vaan tehostamassa tiettyjä biisejä, hyvinä esimerkkeinä Jossu, Me ollaan ne ja Chekkonen. Bändi kuitenkin vie paljon tilaa lavalta, joten jos tanssijat olisivat läsnä jokaisessa biisissä niin yleisnäkymästä tulisi vähän ruuhkainen.

Pelkäsin keikan olevan yleisön osalta jäätävää ördäämistä koska viinijuhlat, mutta en saanut punkkua tai mitään muitakaan rypälejuomia vaaleille farkuilleni, jes. Porukka oli oikeasti kiinnostunut siitä mitä lavalla tapahtuu, jaksoi keskittyä ja bailata mukana. Flexaa oli unohtunut settilistasta, mutta puuttuminen onneksi huomattiin ajoissa ja biisi vedettiin kämmistä huolimatta. Vaikea nostaa mitään yksittäistä rallia suosikiksi tältä keikalta, sillä pieni alue ja intiimi tunnelma veivät täysin mennessään ja jengi säteili kollektiivisesti kuin Naantalin aurinko. Onhan se vuorovaikutus kuitenkin huomattavasti helpompaa molemmin puolin, kun artistin ja yleisön välissä ei ole sitä isoille festareille tyypillistä monen metrin rakoa. Tuntui, että shown näki tavallaan ensimmäistä kertaa, vaikka pohjalla olikin kesäkuinen Provinssin veto. Kokonaisuus on tietysti se tärkein juttu, mutta on mahtavaa päästä tarkkailemaan myös niitä pieniä yksityiskohtia, jotka jäävät isommilla lavoilla jopa kokonaan pimentoon.

Cheek @ Ruisrock, Turku 9.7.2016

Ruisrockin keikka oli mulle henkilökohtaisesti hullu juttu sen takia, että silloin tuli 50 keikkaa täyteen. Erityisen spesiaalin asiasta teki vielä se, että näin Jaren ensimmäistä kertaa livenä juuri Ruississa vuonna 2013. Että tuollainen rajapyykki sattuikin osumaan ihan säkällä juuri samaan paikkaan, mistä homma aikoinaan lähti liikkeelle! Tajuttoman siistiä symboliikkaa kehissä kuulkaas. Mitenköhän tätä keikkaa lähtisi oikein edes kuvailemaan, superlatiivit varmaan loppuisivat kesken. Tietoisuus kymppikeikasta tietenkin vaikutti omaan fiilikseen huomattavasti, mutta uskallan väittää, että Ruissin keikka olisi ollut ilman sitäkin "lisäbuustia" yksi parhaimmista mitä tältä poppoolta olen koskaan nähnyt.

Meininki on tunnetusti niin kuumaa, että lavatkin syttyvät palamaan ja Ruissin päälavasta ei todellakaan jäänyt jäljelle kuin savuava tuhkakasa. Liekeissä, Jippikay jei, Fiiliksissä, Sä huudat, Timantit on ikuisia, Jossu... Siinä joitain täydellisiä hetkiä. Pyrojen liekit grillasivat naamaa ja hiki tuli, mutta ei tullut mieleenkään hidastaa tahtia. Lempparihetkiin lukeutuivat ehdottomasti Mitä tänne jää, Kyyneleet (Jenni Vartianen feattaamassa), Sokka irti sekä kenties koko kesän tykein Me ollaan ne, jota JVG:n jäbät ja Pete Parkkonen tulivat vahvistamaan. Huh huh. Keikasta on jo kohta kuukausi, mutta pelkkä ajatuskin saa vieläkin suupielet nousemaan ylöspäin ja jalat irtautumaan kesäsateen kastelemasta asfaltista.

Cheek @ Ilosaarirock, Joensuu 17.7.2016

Tästä keikasta syntyi keväällä järisyttävä poru Ilosaarihippien keskuudessa. Ilorokki on tapahtumana ihanan rento ja avoin, mutta osaa vakkarikävijöistä leimaa vahva musiikillinen elitismi, joka löyhkää jo kaukaa. Elitisteille ei ole mun maailmassa sijaa ja olin varma, että nillityksestä huolimatta Joensuun Laulurinteellä saadaan aikaan kunnon pläjäys. Keikan alku oli ainakin yllättävä kun jo tutuksi tulleen intron jälkeen alkoivat pauhata Syypää sun hymyyn-biisin alkutahdit. Dj RZYllä olivat tiedostot tainneet mennä vähän sekaisin, mutta raivoisan näpyttelyn ja klikkailun jälkeen homma lähti normaalisti käyntiin. Paitsi että ei lähtenyt. Biisijärjestystä oltiin muutettu niin, että vanha kunnon villitsijä Kuka muu muka aloitti setin ja Äärirajoille olikin vasta kolmas. Alun säädön sokaisemana en tosin edes tajunnut järjestyksen muuttuneen ennen kuin Äärirajoille alkoi. Järkevä muutos kaikin puolin, peukku sille.

Muita yllätyksiä ei koettu, setti jyrisi eteenpäin tutulla kaavalla. Jotain todella komeaa tässä keikassa kuitenkin oli, maailmanluokan boogie isolla ja anteeksipyytelemättömällä asenteella. Tunnelma oli koko keikan ajan todella välitön, vapautunut ja jopa hilpeä. Alkukeikan ohjelmointimokailut tuskin vaikuttivat kenenkään fiilikseen, sillä hymyä tuntui piisaavan sekä lavalla että yleisössä. Oli myös hauska huomata, että kapeakatseisten nillittäjien sijaan uusi sukupolvi oli löytänyt tiensä Ilosaareen ja vaikka yleisöön olisi muutama yrmy eksynytkin, niin festarille tyypilliseen tapaan tapahtumaa edeltävät vouhotukset olivat muisto vain ja päälavan edessä velloi valtava artistin kädestä syövä yleisömeri. Enkä suoraan sanottuna muuta odottanutkaan.

Cheek @ Pipefest, Himos 22.7.2016 

Hiphop-festareilla on aina ihan omanlaisensa tunnelma ja Pipefest jäikin juuri sen vuoksi mieleen. Telttalavan kentän jakaminen k18- ja k16-alueisiin oli tosin naurettavin juttu vähään aikaan. Jos joku Pipefestin/Fullsteamin pamppu sattuu lukemaan tätä, niin siirtyminen takaisin kokonaisvaltaiseen k18-meininkiin olisi melkoisen järkevä veto. Jengihän tulee Pipeen nimenomaan bailaamaan ja ottamaan kuppia oikein olan takaa, mitäpä sitä kaunistelemaan. Ryybbääminen hoituu kuitenkin hyvässä ja muita kunnioittavassa hengessä, joten kaikilla on (ainakin teoriassa!) kivaa. K16-puoli ammotti päivän muiden keikkojen aikana lähes tyhjänä, mutta h-hetken lähestyessä sinnekin alkoi onneksi valua porukkaa, vaikka anniskelualue kyllä dominoi huolella.

Kuningas Alkoholi oli siis Himoksen pimenevässä illassa vahvasti läsnä. Keikka muistutti jättimäisiä kotibileitä, jotka olivat riistäytyneet käsistä ja pursusivat yli äyräiden. Eli toisin sanoen oli helvetin hauskaa! Kaikki bailubiisit kuten Liekeissä ja Fiiliksissä pääsivät oikeuksiinsa, porukka nosti tassut ja tuopit kohti taivasta ilman sen kummempia käskyjä. Kyllä räppikansa tietää miten räppikeikoilla kuuluu käyttäytyä! Herkemmätkään biisit eivät kuitenkaan jääneet jalkoihin, vaan niiden aikana vallitsi todella ihana tunnelma. Kyyneleet kuulostaa joka keikalla vain paremmalta ja paremmalta ja lyriikat iskeytyvät aina entistä syvemmälle. Biisi tiivistää täydellisesti omat tuntemukset siitä, minkä takia keikoilla tulee näin tiiviiseen tahtiin ravattua. Huikeasta keikasta saatua adrenaliinipiikkiä ja euforian tunnetta ei voita mikään.

Kaiken kaikkiaan mieletön heinäkuu takana, näitä iltamia kelpaa muistella ja fiilistellä. Vielä olisi ohjelmassa muutama keikka elokuulle, jaksaa jaksaa! // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Provinssi liekeissä

Provinssirockista riittää stooria useampaan postaukseen, mutta aloitetaanpa nyt todella loogisesti siitä kahden päivän festariseikkailun viimeisestä keikasta, heh.

Cheek @ Provinssirock, Seinäjoki 1.7.2016

Jare esiintyi Provinssissa edellisen kerran kesällä 2014 ja kyseiseltä gigsiltä on älyttömän hyviä muistoja. Päälavalla oltiin silloinkin, mutta myöhäisiltapäivän soittoaika oli nyt vaihtunut pääesiintyjän pestiksi. Koko festareiden ajan ihmisiä kiusannut sade palasi juuri keikan alkaessa hetkeksi muistuttamaan itsestään, mutta pelkän säikyttelyn asteelle se onneksi jäi. Radio Aallon ilmaiskonsertissa päivänvalon nähnyt intro oli edelleen kova, vaikka kaatosadepaniikki veikin hetkellisesti osan keskittymiskyvystä. Kevään aikana pestatut taustatanssijat marssivat siistissä rivissä lavalle ja alkoivat esitellä taitojaan. Lava oli aika korkea ja yksi korotettu kajari peitti juuri sopivasti osan näkökentästäni, joten tanssimuuvien seuraaminen oli ajoittain hankalaa.

Seurattavaa tässä räppisirkuksessa meinaan riitti, huh. Pyroja, paukkuja ja ilotulitteita ja tietenkin uudet lavarakennelmat. Pää on vieläkin pyörällä kaikesta uudesta ja ihmeellisestä. Hämmentävien aloitusten teema jatkui, sillä setin ensimmäiseksi biisiksi oli valikoitunut Äärirajoille. En ole ihan satavarma onko se kovin toimiva aloitusbiisi. Toisaalta saatan itse olla niin kaavoihin kangistunut, että tällaisiin suht radikaaleihin settilistamuutoksiin tottuminen ottaa oman aikansa. Kovasti kaverin kanssa yöllä pohdittiin, että mikäs toinen biisi siihen voisi sopia. Setin puoliväliin sijoitettu Sä Huudat oli vahva kandidaatti, mutta lopullista tuomiota ei kumpikaan vielä pystynyt antamaan. Seuraavalla keikalla tuo nyt kyseenalaiselta tuntuva aloitus kuitenkin saattaa jo herättää ihan erilaisia fiiliksiä, joten kattellaan!

Aloitusbiisin kummastelun jälkeen jälkeen loppukeikka olikin sitten oikeastaan pelkkää juhlaa ja hurmosta, enpä muista koska on tullut keikalla viimeksi niin paljon naurettua. Provinssiyleisö on yleensä hienosti messissä, eikä tälläkään kertaa tarvinnut pettyä. Ääntä ei tosin lavan edustalta kovasti lähtenyt, tuntui että vain takakenttä piti älämölöä. Kädet kuitenkin viuhuivat jengillä senkin edestä ja hyvä niin. Inisin viimeksi siitä, että Tinakenkätyttö/Jossu-kombo alkaa olla jo aika kulahtanut, mutta nyt biisien väliin oltiin tiputettu pari muuta rallia ja Jossua miksattu uudestaan. Odottamatonta, tervetullutta ja virkistävää, ou jee! Uuden lähestymistavan ansiosta Tiniksessä oli taas hurjasti potkua, yksi illan parhaista hetkistä ehdottomasti! Chekkonen on kaikessa ironisuudessaan yksi lempparibiiseistäni Alpha Omegalta, joten harmittaa vähän, että se ei oikein tunnu tarttuvan livenä muuhun yleisöön samalla tavalla. Tuota yhtä poikkeusta lukuunottamatta uudempi matsku vaikuttaisi uppoavan festariyleisöön vähintään yhtä hyvin kuin vanhempikin kama. Setin pakollisen slovarin paikan lunastanut Sillat oli ihanan tunnelmallinen hengähdyshetki kaiken paukkeen keskellä.

Liekeissä on kyllä niin ultimaattinen kesä- ja festaribiisi kuin olla ja voi, ai että! Biisissä on myös ehkä koko setin tykeimmät pyrot, joten jos ei ole vielä ehtinyt tulla hiki niin siinä vaiheessa ainakin alkaa kuumottaa. Me Ollaan Ne ja komeat pyrot syöpyivät myös mieleen, tällä festarirundilla ollaan tosissaan satsattu ruutiin ja räiskeeseen. Setin päätti itseoikeutetusti mikäs muukaan kuin aina päräyttävä Sokka Irti, koska niin sen vain kuuluu mennä. Jos saisin aikakoneen ja voisin ryskiä takaisin Seinäjoen kesäyöhön, niin Jippikayjei ja Flexaa ovat ne biisit, jotka haluaisin kaikista eniten kokea uudestaan. Niiden aikana oli pieni ihminen onnensa kukkuloilla.

Nämä Provinssin pirskeet menevät heittämällä omien suosikkikeikkojeni joukkoon, vaikka uuden shown kaikkia hienouksia ei vielä ehtinyt kerrasta täysin omaksumaan. Hienoa, että hommaa jaksetaan uudistaa saman levyn kiertueen aikana näin ahkerasti, se kun ei ole kaikkien artistien kohdalla todellakaan mikään itsestäänselvyys. Tästä on hyvä jatkaa into piukeana kohti loppukesän keikkoja! // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Festarikesän korkkaus Kaisaniemessä

Cheek @ Radio Aallon kesäkonsertti, Helsinki 12.6.2016

Saavuin Helsinkiin paria tuntia ennen keikkaa ja huvitin bussimatkalla itseäni ajatuksella, että höhöö olisipas läppä jos Kaisaniemeen ei enää mahtuisi sisään. Sitten alkoi viestittely jo alueella olevan kuoman kanssa ja kävi ilmi, että portit oli laitettu ainakin hetkellisesti säppiin JVG:n aikana kovan tungoksen takia. Ääk. Siinä vaiheessa ei kauheasti enää naurattanut ja kipitin Kampista Kaisaniemeen ennätysvauhtia. Portilla oli älytön lössi ihmisiä ja kukaan ei vaikuttanut liikkuvan mihinkään. Isoissa häppeningeissä pyörimisestä on onneksi sen verran kokemusta, että ei muuta kun vanhan keikkaketun taidot käyttöön ja puikkelehtimaan. Jono lähtikin sitten onneksi liikkumaan tosi ripeästi ja olin festarikarsinassa nopeammin kuin uskoinkaan. Sisäänpääsyn jälkeen yritin paikantaa kaveria, tuloksetta. Ryhmää riitti tiuhaan ja maailman ääriin asti, tsiisus. Alueella liikkuminen oli niin hidasta ja turhauttavaa, että päätin lopulta vain etsiä kelvollisen paikan itselleni, että mielenterveys säilyy.

Olen ollut viime kuukaudet livemusan puolesta taas ihan eri sfääreissä, joten henkinen valmistautuminen keikkaan jäi pahasti vaiheeseen. Päässä alkoi kuitenkin surista ja vatsanpohjassa kihelmöidä, kun Luoma pyöräytti uuden ja aika hiton päheän intron soimaan. Se oli siisti sekoitus pääasiassa Alpha Omega -ja Kuka Muu Muka -lättyjen biisejä, täytyy sanoa että toimi! Keikan aloitusbiisiä en kuitenkaan osannut millään levelillä odottaa. Sokka Irti tarjosi toki vauhdikkaan lähdön, mutta itse jäin kyllä vähän telineisiin hämmentymään ja en tainnut olla ainoa. Sitä on jo niin tottunut siihen, että Sokka on about viimeisen kolmen tai neljän biisin joukossa, joten illan biisijärjestys todella yllätti. Seuraavaksi oli vuorossa päräyttävä Kuka Muu Muka ja siihen kyytiin pääsi jo itsekin ihan kivasti messiin.

Alkuvuoden jäähallirundin keikkojen rakenne ja draaman kaari oli muisto vain, sillä keikka oli varsinaista tykitystä ja tuuttausta alusta loppuun. Oli kuitenkin ilahduttavaa, että jäähallirundille Jossua varten kehitelty kovan luokan joraustaitoja vaativa tanssi elää ja voi hyvin, heh! En oikein tiedä enää mitä mieltä olen Tinakenkätytön ja Jossun yhdistelmästä, ne ovat olleet setissä peräkkäin jo aika kauan. Toisaalta samaistun Tinikseen hurjan paljon ja sopiihan se nyt Jaren meininkiin super hyvin, mutta biisin terävin särmä on alkanut vähän hioutua pois ainakin mulle itselleni. Sen tilalle voisi ehkä laittaa vaihteeksi omaa tuotantoa, vaikka harvinaisen hyvä ja kovaa kulutusta kestävä coveri se kyllä on ollut. Lavalla kävi taas paljon spesiaaliporukkaa. Diandra käväisi tuttuun tapaan vetämässä Fiiliksissä-biisin ja Flexaa sai vahvistusta Sannista sekä VilleGallesta. Edellä mainitun kolmikon läsnäolo oli ennalta-arvattavaa, mutta Me Ollaan Ne Part 2 Elastisen, Pete Parkkosen ja muiden heppujen kera tulikin sitten ihan puskista. Todella kiva ylläri, en ollut yhtään ajatellut, että biisiä vedettäisiin Kaisaniemessä.

Keikka venyi vähän yliajalle, mutta eipä tuo haitannut ja olisi sitä tietysti enemmänkin voinut kuunnella. Kiva, että aikataulunatsit olivat jo poistuneet paikalta tässä vaiheessa ja sähköjä ei pistetty poikki muutaman ylimääräisen minuutin takia. Vaikka keikka oli lyhyt, niin kiireen tuntua onnistuttiin välttämään ihmeen hyvin. Timantit On Ikuisia sai väistyä tavanomaiselta paikaltaan, sillä Äärirajoille oli illan viimeinen biisi. Ei yhtään pöllömpi lopetus, kyseinen biisi tuntuu sopivan melkeinpä mihin tahansa kohtaan. Kaikista setin biiseistä Sä Huudat meni tällä kertaa jostain syystä eniten tunteisiin. Kaippa tuo keikkatilanne oli siinä vaiheessa ehtinyt iskeytyä huolella tajuntaan ja festarikesän alkamisen sisäistäminen sai tosi voimakkaat fiilikset nousemaan pintaan. On vaan yksinkertaisesti niin perkeleen siistiä päästä taas fiilistelemään näitä biisejä livenä ja keräämään positiivista energiaa, niin jaksaa taas painaa menemään arjessakin ihan eri tavalla.

Mielenkiintoista nähdä mitä kaikkea tämän kesän varsinainen festarisetti pitää sisällään. Sitä ihmetelläänkin sitten parin viikon päästä Provinssissa! // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

ps. Linkit kaikkiin jäähallirundin keikkarapsoihin löytyvät täältä, mikäli niitä haluaa lueskella!

Lämppäribisnes vol. 6: Nikke Ankara

Nuo "varsinaiset" Alpha Omega Tourin postaukset ja rundia seuranneet muut keikat ovat vieneet niin paljon aikaa ja energiaa, että kiertueen lämppäri Nikke Ankara pääsee käsittelyyn vasta tässä vaiheessa. Hups? No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja eihän rundin päättymisestä ole kuin kuukauden verran, heh.

Tunnustan, että en tiennyt tyypistä ennen kiertueen ensimmäistä keikkaa oikeastaan mitään muuta kuin nimen, kotikaupungin ja sen, että jonkinasteinen hype on ollut päällä jo vähän aikaa. Itse musiikista ei siis kuitenkaan ollut mitään hajua, ellei nyt jotain Robinin feattaamista lasketa. Omaan AO-kiertueohjelmaani sisältyi yhteensä kaksitoista keikkaa, joten päätin olla turvautumatta etukäteen Spotifyyn ja antaa liveboogien puhua. Kyllä ne biisit sitten matkan varrella tulisivat tutuiksi ilman ennakkokuunteluita.

Hämeenlinna 29.1.2016

Jyväskylä 5.2.2016

Ensimmäiset keikat menivät aika lailla vain meininkiä ihmetellessä, mutta heti tuli selväksi ettei Niken musa kyllä putoa meikäläisen laariin. Ymmärrän tavallaan kuitenkin mistä se viime aikoina vellonut hype juontaa juurensa ja onhan siinä perää. Vaikka itse musa ei juuri iske, niin en voi millään levelillä kieltää etteikö räppääminen suju paremmin kuin hyvin. Eihän tyypillä hitto vieköön ole edes varsinaista tuplaajaa, jos dj:n yksittäiset taustamölyt jätetään huomiotta. Toisin sanoen suu käy nopeammin kuin monella muulla suomalaisella räppärillä ilman, että ääntäminen kärsii ja puhe muuttuu epäselväksi puuroksi. Pisteet siitä ehdottomasti. Eniten hämmennystä mussa aiheuttaa biisien tyyli verrattuna artistin imagoon, joka on ainakin promokuvien perusteella suht synkähkö ja ehkä himpun verran vakavakin. Sitten kun musa lähtee soimaan, niin sieltä tuleekin sellaista mukavaa lallattelua. Siis mitä? Kaveri sanoi osuvasti, että Ankaran musasta tulee mieleen Ruisrock, Rantalava ja 28 asteen helle. Ei se huono juttu ole, mutta tuntuu oudolta kun odottaa jotain ihan muuta.

Lahti 6.2.2016

Lahti 6.2.2016

Settilista pysyi lähes muuttumattomana koko rundin. Kuopion keikalla tosin lavalla vieraili Evelina ja Niken omasta setistä jäi sen seurauksena yksi biisi uupumaan. Tuota yhtä poikkeusta lukuunottamatta keikoilla kuultiin Bang bang, Perjantai 13., Rullaa, En tiiä sun nimee, Spesiaali, Värifilmi ja Koska sä eroot. Odotetusti erittäin sinkkupainotteinen setti siis. Koko rundin isoin huumoripläjäys oli En tiiä sun nimee -biisissä feattaavan ja lähes jokaisella keikalla mukana olleen Ollien lavalla koikkelehtiminen. Olimme rundin ensimmäisellä keikalla vähän taaempana kuin yleensä ja Ollien pyöriessä lavalla mietin, että mikä helvetti tässä hommassa nyt on jotenkin tosi vinksallaan. Hetken päästä tajusin, että jätkä vetää playbackina. Huh huh. Niken suvereeniin räppäämiseen verrattuna todella yksinkertaisen kertsin ja muutamien taustaähinöiden vetäminen 99 prosenttisesti taustanauhan voimin oli aivan uskomattoman koomista ja vei täysin huomion varsinaisesta biisistä. Ollie ei ollut Lapin keikoilla ja vasta siellä pystyin keskittymään olennaiseen ja todella kuulin ensimmäistä kertaa kyseisen biisin.

Kuopio 12.2.2016

Tampere 13.2.2016

Rundilla kuulluista biiseistä on pakko nostaa vielä erikseen esiin Värifilmi. Se on Niken biiseistä ainoa, joka meitsiinkin aidosti kolahtaa. Siinä biisissä on juuri sitä henkeä ja tunnelmaa, jollaista oletin löytyvän Niken koko tuotannosta. Koskettava ja henkilökohtainen (kenties henkilökohtaisin?) biisi, jossa on mielestäni hieno sanoma ja tarina. Värifilmiä odotin aina eniten, se oli kiistatta lämppärisetin kohokohta. Yleisön reaktiot olivat melko tasaisia läpi rundin, mikä ei sinänsä ole yllättävää, koska lämppäriin harvoin suhtaudutaan samalla intensiteetillä kuin pääesiintyjään. Ylivoimaisesti eniten yllätti täysin jäässä ollut yleisö Lahdessa, mikä ei vain käynyt järkeen kun kyseessä oli kuitenkin Niken kotikaupunki. Se kummastuttaa edelleen. Kovemman luokan innostusta oli puolestaan havaittavissa ainakin Lappeenrannassa, Mikkelissä ja Jyväskylässä.
Nikke oli mielestäni kyllä loppujen lopuksi hyvä valinta kiertueen lämppäriksi. Homma tuli ainakin tutuksi tällaisellekin tyypille, joka ei Jaren touhujen seuraamisen lisäksi kovin paljoa suomiräppimaailmassa hengaile.

Rovaniemi 19.2.2016

Summa summarum, vaikka Ankaran musa ei yleisesti ottaen meikäläiseen oikein uppoa niin en ihmettele, että toisiin kolahtaa. Kaikki merkit viittaavat siihen, että Nikke pääsee vielä omassa musagenressään pitkälle.

- juoksepoistytto

Alpha Omega Tourin keikkakohtaiset rapsat:
Helsinki 26.2.2016
Rovaniemi 19.2.2016 ja Oulu 20.2.2016
Kuopio 12.2.2016 ja Tampere 13.2.2016
Jyväskylä 5.2.2016 ja Lahti 6.2.2016
Hämeenlinna 29.1.2016 ja Mikkeli 30.1.2016
Lappeenranta 22.1.2016
Helsinki 8.1.2016 ja Turku 9.1.2016

Valot sammuu

Grande finale ja hommat isoillaan.

Cheek @ Hartwall Areena, Helsinki 26.2.2016

Hartsu oli yksi niistä paikoista, joissa en ajatellut kohtaavani ongelmia järjestäjien taholta. No, siellähän kusi sitten ihan kaikki ja hetken jo luulin, että kiertueen vika keikka joudutaan katsomaan ensimmäisen tavoin jostain miksauskopin perukoilta. Hommat menivät kuitenkin loppujen lopuksi nappiin, vaikka sain kyllä sen parinkymmenen minuutin aikana sydämentykytyksiä koko vuoden edestä.

Fiilis oli alusta lähtien älyttömän hyvä. Ajattelin, että haikeutta olisi ollut vähän enemmän ilmassa, mutta ei kyllä itselläkään ollut yhtään vetistelyfiilis vaan ennemminkin päinvastoin. Alpha Omegalla aloitettiin tuttuun tapaan ja kaveriksi heti perään aina päräyttävä Kuka muu muka. Lapissa vierailijoiden suhteen oli niukat ajat, mutta Hartsulla saatiin odotetusti kunnon tykitystä. Vähän pelkäsin, että kröhöm suuri suosikkini Kasmir olisi täällä, mutta Makee ja selkee vedettiin ilman feattaajaa niin kuin ennenkin, kiitos siitä. Kirjoittelin rundin ensimmäisen viikonlopun jälkeen, että olisipa siistiä, jos Leveellä kuultaisiin vielä toistamiseen Hartsulla. Kuultiinhan se, vaikka tällä kertaa paikalla oli vain kaksi kolmasosaa Kapasiteettiyksiköstä, koska Uniikki huiteli muualla. Harmi sinänsä, mutta oli silti kiva kuulla yksi uuden levyn suosikkibiiseistä vielä kerran livenä, sillä aika harvinaista herkkuahan tuo on ja jos tälle keikalle jotain spessua haluttiin lisätä niin hyvä, että valinta osui teeman mukaisesti nimenomaan Alpha Omegalla olevaan biisiin eikä vanhoihin hitteihin. Leijonan kita sylkäisi seuraavaksi ulos Elastisen ja Profeetat vedettiin vähintään yhtä komeasti kuin taannoin Hakametsässä.

Yasmine Yamajako oli jälleen paikalla, samoin useampaan otteeseen kiertueen aikana lavalla nähty Diandra ja Fiiliksissä oli jälleen kova. Biisiin oli upotettu nyt vähän lisäpaukkuja ja ilotulitteita, joiden ansiosta taisi pari lyöntiä jäädä välistä. En kuitenkaan aavistanut, että kohta olisi nitroille tarvetta. Illan ja oikeastaan koko rundin suurin ylläripylläri oli Anna mä meen ja, jumalauta, Jonne Aaron! Kyllä siinä sai hetken silmiä hieroa, hitto sentään! Jännä kuinka sitä pystyykin taantumaan noin puolessa sekunnissa taas 16-vuotiaan Negative-fanin tasolle, mutta se oli ihanaa. (Iiiiik!) Kannatti selvästi raivota about koko kiertueen ajan nykyisen iskelmäviiksijonnen saamattomuutta, sillä viesti meni näköjään telepaattisesti perille. Jenni Vartiainen tuli heti perään feattaamaan Kyyneleet ja oli oma vähän pliisu itsensä, mutta mikäs siinä vuodatellessa (J)onnen kyyneleitä.

En ole ollut Hartsulla pariin vuoteen ja olin unohtanut kuinka paljon kokoa kyseisellä mestalla oikein onkaan. Parempi mies ja Keinu vietiin kirjaimellisesti ihan uusille leveleille häkkyrän keikkuessa aikuisten oikeasti korkealla ja sitä liikuttavat kiskotkin päättyivät vasta puolessa välissä kenttää. Hommat totisesti isoillaan. Kiertueen viimeiset iltamat eivät tosiaan aiheuttaneet meikässä mitään yleistä pillitysfiilistä, mutta tunsin vähän haikeutta joitain tiettyjä biisejä kohtaan, esimerkkeinä Alpha Omega ja Valot sammuu. Festarisettiin ne tuskin eksyvät, joten saa nähdä missä niitä enää livenä kuulee tai kuuleeko ollenkaan. Lopussa päästiin vielä kunnolla pomppimaan, koska Sokka. Oi oi. Ennen viimeistä biisiä selvisi, että Alpha Omega on myynyt kolminkertaista ja Kuka muu muka kahdeksankertaista(!) platinaa, aika perkeleen siistiä! Platinalättyjen pällistelemisen jälkeen ohjelmassa oli vielä Timantit. Se oli tunteikas ja ihana lopetus keikalle, jengi hoilasi täysillä mukana.

Suuntasimme keikan jälkeen vielä Apolloon ja illan kruunasi ehdottomasti vähän tavallista pidempi jatkosetti, joka päättyi Sokkaan. Hih, harvemmin sitä saa tuplasokkaa yhden illan aikana, olipa luksusta ja paras tapa päättää mieletön rundi! <3 Näihin kahteen kuukauteen mahtui omalta osaltani 11 kaupunkia, 12 keikkaa ja vähän vajaa 6000 kilsaa. Ei huono. Festarikesää koskien olisi yksi kysymys: Joko mennään?

ps. Iso kiitos kaikille, jotka on antanut kivaa palautetta blogista AO-rundin aikana! Lämmittää mieltä kovasti. Pysykäähän kyydissä kesälläkin, pus!

- juoksepoistytto

Rapsat aiemmilta Alpha Omega Tourin gigseiltä:
Rovaniemi 19.2. ja Oulu 20.2.
Kuopio 12.2. ja Tampere 13.2.
Jyväskylä 5.2. ja Lahti 6.2.
Hämeenlinna 29.1. ja Mikkeli 30.1.
Lappeenranta 22.1.
Helsinki 8.1. ja Turku 9.1.

yykaahoovee feisbuuk