Alkuvuoden yllätyssäätöjä

Olen ollut viimeksi kasettien kanssa tekemisissä joskus vuonna 2002, kun nauhoitin old school -meiningillä radiosta The Rasmuksen RMJ-keikkataltioinnin. Pääsin hipelöimään tätä menneiden aikojen formaattia jälleen Tenhossa Helsingissä 18. tammikuuta Henrik Illikaisen Säätöjä-levyn julkkareissa. Kuuntelin levyn ennakkoon Soundin sivuilta aikani kuluksi matkalla Helsinkiin. Jossain puolenvälin tienoilla oli pakko painaa pausea. Myönteinen suhtautumiseni lähes kaikkiin (no okei, ihan kaikkiin) Illikaisen puuhiin on tuskin jäänyt kovin monelta hooveen lukijalta huomaamatta ja vaikka lähtöasetelma oli tälläkin kertaa suopea, niin yllätyin aidosti siitä, kuinka saatanan hyvä levy Säätöjä on. Vähän säikähdin oikeastaan.

Hieman pöllämystyneenä saavuin Tenhoon, eikä peura ajovaloissa -fiilis oikeastaan haihtunut illan aikana mihinkään. No mutta enivei, Tenhossa oli hyvä pöhinä päällä. Robert Ensio Niemistö lämppäröi ja jengiä riitti. Viimein kello löi yhdeksän ja päästiin asiaan. Levy vs. live -asetelma on aika usein keikkarapsojeni pohjana, mutta tässä tapauksessa siihen näkökulmaan ei oikein pysty perinteiseen tapaan nojautumaan. Useimmiten ne puhtaammat soundit löytyvät loppuun asti hinkatulta, miksatulta ja masteroidulta levyltä, mutta nyt homma kääntyikin lähes päälaelleen. Garagebandilla tehty Säätöjä on täynnä siloittelemattomia ja rouheita soundeja, joka on melkoisen lähellä keikoilla vallitsevaa äänimaailmaa. Mukavan virkistävää saada käsiinsä lätty, jossa on sellaista sopivaa viimeistelemättömyyttä ja karheutta. Aika usein tulee vastaan levyjä, joiden rosoisuus on puhtaasti artistin ja miksaajan studiopalaverien tulos ja täten keinotekoiselta haiskahtavaa. Tämän levyn suhteen rosoisuus vaikuttaa kuitenkin aidolta eikä sataprosenttisen suunnitellulta ja laskelmoidulta.

Ajattelin alunperin proggiksen olevan yhden miehen shöy, mutta Tenhossa lauteilla olikin kelpo bändi ja ilokseni koko levy soitettiin läpi, jes! Trio oli hämmästyttävän tiukassa kunnossa lyhyestä valmistautumisajasta huolimatta, asiallista rokkimeininkiä tuutin täydeltä. Avausraita Huoltsikkakahvit voisi musan puolesta olla Kynnet-poppoon biisi, mutta mikäs siinä kun homma skulaa. Joitakin vastaavanlainen vaikutteiden naamaan hierominen voi ärsyttää, mutta meikäläiselle hyvä biisi on hyvä biisi kuulostaa se sitten Kynsiltä, Weezeriltä tai miltä vaan. Loverboysta en ollut aluksi ihan varma, se vaati monta kuuntelukertaa. Keikalla biisi soljui kuitenkin sen verran smuutisti, että viimeisetkin solmut avautuivat. Myös Ratikka kahdeksan muutti muotoaan livenä. Ensikuulemalta se vaikutti vain absurdia ratikan katoamista pohtivalta semihumoristiselta biisiltä, mutta sieltä ilmestyikin hitosti nyansseja ja hienoja juttuja kun keskittyi kunnolla kuuntelemaan.
No sitten. Pyörä(ily)varasto introineen (best!) sekä Viisarit olivat ne biisit, jotka olivat maailmaani bussimatkalla kovasti järisyttäneet. Sieluni jatkoi vavahteluaan myös Tenhossa, hui hitto mitä biisejä! Kaikki pyöräilyyn liittyvät biisit ovat yleensä ihan huippuja, eikä tämä pläjäys ollut poikkeus. Pelkkä suluissa oleva "ily" hajotti ihan täysin, koska onhan se nyt nerokas! Vaikea uskoa, että i love you -lyhenne olisi ihmissuhdelevyllä sattumalta, vaikka kertsissä vähän kuin ohimennen mainitaan sen olevan vain oikeaan rytmitykseen liittyvä säätö. Jos se todella aikuisten oikeasti kuuluu hupsista-kategoriaan, niin ei auta muuta kuin antaa aplodit biisinikkarin alitajunnalle. Viisarit on myös varsin mielenkiintoinen kipale, jossa tunnelma heittää loppua kohden kuperkeikkaa. Ensimmäisten säkeistöjen perusteella biisin funktio on lähinnä päästellä höyryjä, mutta tokavikan säkeistön Beetlehem-viittauksesta lähtien matka jatkuu syvempiin vesiin. Kitaran rämpytys hiljenee ja loppuu kokonaan ja viimeiset kolme säettä jäävät vilkkumaan verkkokalvoille kuin Vegasin neonkyltit. Mielenkiintoinen juonenkäänne, joka saa palaamaan biisin pariin aina uudelleen ja uudelleen.

Sanoit sen liian aikaisin -biisin melodia on super olaviuusivirtamainen, kun taas astetta isompien teemojen äärellä pyörivä Meteorisade on levyn biiseistä ainoa, joka voisi olla Tiisun. Muita tiisumaisia vilahduksia onkin sitten turha etsiä, vaikka tekijästä ei olekaan mitään epäselvyyttä. Illikais-tyylinen kielenkäyttö ja stydit melodiat ovat yhdistävä tekijä, mutta pohjavire on ihan erilainen. Tiisun biiseissä on alati läsnä sellainen sympaattinen hölmöys ja jopa naiivius, jota vasten tarkasteltuna Säätöjä näyttäytyy silmiinpistävän realistisena ja kyynisenä. Realistisuus ei kuitenkaan välttämättä ole synonyymi synkälle, valonpilkahduksiakin meinaan löytyy. Yksi niistä on Ystävät, joka on ihanan utuinen puolitoistaminuuttinen ja kaunis kuvaus ohikiitävästä hetkestä. Melkoinen päivä on sille täydellinen jatko-osa ja koko levyn pahin (kaikella rakkaudella) korvamato, jota sisäinen jukeboksini pyöritti non-stoppina vielä pari päivää keikan jälkeen. Räminäosastoon kuuluva Taas mennään saatana sulkee ympyrän, mutta antaa samalla ymmärtää ettei mikään taida loppujen lopuksi muuttua.

Sanotaan, että todellisuus on tarua ihmeellisempää ja se on mainio kiteytys tästä hommasta. Levyn arkisissa aiheissa on paljon samaistumispintaa, koska ne ovat samaan aikaan kovin henkilökohtaisia mutta kuitenkin universaaleja. Koko jutun spontaanius ja orgaanisuus puhuttelevat, vaikka en vieläkään oikein tiedä mikä muhun iski. // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Vain Elämää Live @ Hartwall Areena 29.-30.12.2017

Vain Elämää all stars ja Hartsu, siinäpä vuoden vaihteen ohjelma tiivistettynä. Keikkoja oli kaksin kappalein ja olin mestoilla molempina iltoina. Kaikki merkinnän kuvat ovat toisen päivän keikalta.

Koko areena istui, kuten kuulemma on ollut käytäntönä kaikilla tämän formaatin keikoilla. Pieni fyysinen rasitus ei olisi ollut joulunvietosta pöhöttyneelle keholle pahitteeksi, mutta ei auttanut muuta kuin lyödä berberi penkkiin. Permannon keskellä oli neliskulmainen lava, jota oltiin kovasti 360-asteisena markkinoitu ja senhän pitäisi tarkoittaa hyvää näkyvyyttä kaikille yleisön jäsenille paikasta riippumatta. Epäilykset oman paikan kelvollisuudesta alkoivat kuitenkin kalvaa heti lavan nähdessäni. Illan juhlakalut eli Sanni, Jenni Vartiainen, Jari Sillanpää, Toni Wirtanen, Juha Tapio, Kaija Koo ja Cheek astelivat lohkomme viereistä käytävää pitkin lavalle ja heittivät matkalla yläfemmoja käytäväpaikkalaisille. Pyroja, dramaattinen intronauha, kippistelyä ja ryhmähali. Kaijan versio Siltsun Tanssii kuin John Travolta-rallista avasi illan ja ehdin jo ajatella, että ehkä permantopaikaltani näkee loppujen lopuksi ihan hyvin.

Ennen väliaikaa oli kuitenkin käynyt varsin selväksi, että olin maksanut 75 rahaa 90 prosenttisesti niskojen ja perseiden katselusta. Vaikka lavalla olikin liuta kauniita ihmisiä, niin kyllä se etupuoli on keikkakävijän näkövinkkelistä huomattavasti kivempi ja oleellisempi. Perse on perse ja naama on naama. VE-bändi soitteli vastakkaisella puolella ja ihan ymmärrettävästi artistitkin suosivat sitä puolta muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Sanni, Wirtanen ja Cheek vetivät eniten rundia ympäri lavaa, mutta ei se seurueemme yleisfiilistä muuttanut. Miksi markkinoida lavaa 360-asteisena, jos artistit kuitenkin esiintyvät pääosin vain yhteen suuntaan? Puolet areenasta oli koko keikan ajan lähes täysin paitsiossa. Se jos mikä on megaluokan suunnittelu- ja järjestelymunaus. En muista koska viimeksi olisin lähtenyt keikalta niin käämi karrella. Siis huh. Koitimme zoomailla tyhjäksi jääneitä paikkoja, mutta ensimmäisenä iltana Hartsu oli tupaten täynnä eikä paikkojen vaihto onnistunut. Toisena iltana väkeä oli vähemmän ja livahdimme väliajalla permannolta alakatsomoon tyhjiksi jääneille paikoille. Se oli viikonlopun paras päätös ja pystyin viimein keskittymään johonkin muuhun kuin ketutukseen. Olisin mielelläni nähnyt molemmat keikat kokonaisuudessaan hyviltä paikoilta, mutta oli yksi puoliaika parempi kuin ei mitään.

Valittaminen on terapeuttista, joten pakko vetää vielä encore. Aiheena settilistan rakenne. Kuten eräs illan artisteista osuvasti kommentoi ensimmäisen keikan jälkeen: "Ainakin mentiin tunnelmasta toiseen." Settilistan rakenteessa mätti eniten se, ettei mitään tavanomaista rakennetta ja draaman kaarta oikeastaan ollut. Perusidea oli, että seuraavana lauluvuorossa oli aina se artisti, jonka biisin edellinen oli esittänyt. Kaija lauloi Siltsua, jonka jälkeen Siltsu lauloi Sannin biisin jne. Menettely johti ajoittain todella kummallisiin komboihin, joista räikein oli Cheekin Jumala-versio ja sen perään Sannin Timantit on ikuisia-versio. Ensin itsari ja sitten heti perään bileet? Asia kunnossa.

Loppuun jotain positiivista eli suosikkihetkiä keikoilta. Aloitetaan miesartisteista ja Siltsusta, joka joutui valitettavasti jättämään toisen illan väliin terveyssyistä. Ekan illan huippuhetkiä olivat ehdottomasti encore-päivän helmi Gabrielle's sång sekä toisen puoliskon ensimmäinen biisi, eli täysissä drag-vetimissä vedetty versio Sannin Dementiasta. Varsinkin Gabrielle's sång säväytti, tulkinta oli vähintään yhtä huikea kuin telkkarista katsottuna. Juha Tapion Sinuhe aiheutti kokovartalokylmiksiä jo kotisohvalla ja tyyppi vakuutti myös livenä. Mad respect jo pelkästään version tekemiseen vaaditusta taustatyöstä, ihan huikeaa duunia. Hartsulla molempina iltoina Juhiksen messissä olivat myös Brädi ja Elastinen. Jälkimmäinen sai sen toisen pöydässä istuneen räppiprofeetan melkein putoamaan tuoliltaan, Elan paikallaolo tuli siis selvästi Cheekille täytenä yllätyksenä. Harvemmin tulee nähtyä niin sekalainen sakki lavalla, mutta eipä sillä väliä kun homma toimi. Wirtasen versioista Ratapiha ja Soita mua iskivät eniten, takuuvarmaa mäiskettä paahtoa kun olivat. Fiiliksissä jäi puuttumaan ja se pisti harmittamaan, biisi oli yksi kauden lemppareistani. Cheekin Jumala oli komeaa kuultavaa, vaikka biisi ei henkilökohtaisella tasolla mulle kovin syvälle kolahda ja olisin voinut vaihtaa sen tilalle version Sannin Vahingosta. Surulapsi sen sijaan otti sydämestä, diggailen ja samaistun todella. Riemukas Malja sai suupielet kohoamaan ja haaveena olisikin kuulla biisi vielä klubiympäristössä, jonne se mielestäni kuuluu.

Siirrytään leideihin. Kaijan versiot olivat tällä kaudella yllättävän vaisuja, eikä niistä oikein noussut suosikkeja. Toisena iltana Kaija veti Syypää sun hymyyn-versionsa yhdessä Cheekin kanssa ja oli kiva nähdä kaksikko yhtä aikaa lavalla, mutta muuten meininki oli aika tavanomaista. Kunnioitukseni Sannia kohtaan puolestaan kasvaa koko ajan. Aivan uskomattoman nerokas ja aina jotain uutta ja yllättävää kehittelevä mimmi! Timantit on ikuisia-versio oli pirskahtelevan ihana ja Kelpaat kelle vaan jousineen täyttä korvakarkkia. Apocalyptican jätkät olisivat olleet kirsikka kakun päälle, mutta tunnelma oli hieno joka tapauksessa. Jenni Vartiaisen vedoista jäivät mieleen versio Cheekin Keinusta ja positiivisena yllätyksenä kivasti kolisevilla purnukoilla tehostettu Mato. Jälkimmäinen ei säväyttänyt aikoinaan telkkarista katsottuna yhtään, mutta liveversio oli yhdistelmä tv-versiota ja sitä ihka ensimmäistä versiota, joka jäi lopulta jyrän alle. Tämä alkuperäinen purnukkaversio oli rutkasti mielenkiintoisempi ja sen olisi sietänyt päätyä telkkariin asti.

Keikat olivat musiikillisesti oikein kelpoa kamaa, mutta yllättävät näköesteet ja muut paskamaisuudet imivät mehut totaalisesti. Oma-aloitteisen paikanvaihdon ansiosta kuulimme ja ennen kaikkea näimme keikan Oi mikä ihana ilta -päätösbiisin kunnolla edes toisena iltana, mutta ei kyseinen biisi juurikaan seurueemme mielialaa kotimatkalla heijastanut. // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Best of 2017: levy, live, biisi ja bändi

Uusi vuosi huutelee ihan nurkan takana. Sen kunniaksi päätin nostaa esille juttuja, mitä on armon vuonna 2017 tullut diggailtua. Tässä siis meikäläisen suosikkilevy, -live, -biisi ja -bändi tältä vuodelta.

Levy: Kesha, Rainbow

Pardon my French, mutta siis vittu nyt! Bilepopin kuningatar veti maton jalkojen alta. Rainbown pitäisi löytyä jokaisen naisen levyhyllystä, aivan mieletön ja voimaannuttava paketti herkkyyttä ja palleista puristavaa, anteeksipyytelemätöntä voimaa täynnä. Tällä levyllä ei niitä surullisen kuuluisia täytebiisejä ole, voin kuunnella sen läpi monta kertaa putkeen skippaamatta yhtäkään raitaa. Lätyn kolmas biisi Woman hehkuu fuck you-asennetta ja puhdasta mimmienergiaa ja sitä seuraava Hymn juhlistaa erilaisuutta. Biisikaksikko on ehdoton lempparini, mutta pakko mainita myös Praying, joka on pysäyttää kertomus anteeksiannosta, vaikka vastapuoli ei sitä ansaitsisikaan. Teinivuosien inhokkini eli countrymusa on alkanut viime vuosina kuulostaa siedettävältä tai jopa ihan hyvältä ja kauhistutankin 15-vuotiasta itseäni toteamalla, että levyn loppupäästä löytyvä Keshan ja Dolly Partonin duetto on kovaa kamaa. Suosittelen siis kaikkia antamaan levylle tilaisuuden, vaikka se ei vaikuttaisikaan heti omaan makuun sopivalta, saatatte ehkä yllättyä!

Live: Beetlehem

Lähdin jokaiselta vuoden aikana nähdyltä Beetlehemin keikalta kotiin niin sanotusti hymy pyllyssä kaikki musiikilliset halut ja himot tyydytettyinä. Sinällään mainion äänimaailman omaava Päivät valuu-EP ei anna mitään, siis mitään oikeutta poppoon pärisyttävälle livekunnolle ja messevälle soundille. Bändin puuhia on ollut ilo seurata, varsinkin tänä vuonna kehä kolmosen ulkopuolelle suuntautuneet harvat keikkareissut lämmittivät mieltä älyttömästi. Toivottavasti niitä tulee lisää, Beetlehem on liian hyvä jäädäkseen pelkästään Helsingin keikkamestoihin pyörimään. 

Biisi: Profeetat, Yhtäccii

Mulla on joku todella vakava pakkomielle ryyppämisestä kertoviin biiseihin ihmiseksi, joka on aina kuluttanut alkoholia harkiten ja ärsyttävän vastuullisesti. Siitä puhe mistä puute? Oli miten oli, Yhtäccii sai ensikuulemalla leuan loksahtamaan, harvoin mikään biisi saa aikaan niin pöllämystyneen reaktion. Kunnon korvamatohan siitä kuitenkin heti tuli, mutta ylläripylläri, livenä galaksit vasta räjähtivät totaalisesti. Selkäydintä kalisuttaneet, painostavat kirkonkellosoundit saivat odottamaan jotain aivan muuta, joten yllätys oli suuri kun vihreät lasersäteet lävistivät pimeän Gatorade Centerin  ja yleisö pääsi todistamaan bilerallia, joka on kolkon mutta samalla tuhdin äänimaailmansa puolesta kuin toisesta maailmasta. Hetki paloi verkkokalvoille, sitä kelpaa muistella vielä vanhana kiikkustuolissakin.

Bändi: The Rasmus

Palavaa rakkautta jo vuodesta 2001, eikä loppua näy. Oon niin fiiliksissä, että voin olla vielä 17 vuoden jälkeen näin fiiliksissä lempibändistäni. Suurimmat hittinsä bändi on jo todenäköisesti tehnyt, mutta se ei menoa haittaa. Rasmus ei jää kiinni menneeseen vaan käyttää sitä voimavarana luodessaan uutta. Tajuttoman tiukka lokakuussa päivänvalon nähnyt lätty Dark Matters ja loppuunmyyty Euroopan klubirundi ovat todisteita siitä. Vuoden mieleenpainuvimpia keikkoja olivat ehdottomasti klubikeikat Krakovassa ja Prahassa, jolloin pääsin viimein fiilistelemään myös uuden levyn matskua livenä. Toivottavasti tätä jengiä näkee useampaan otteeseen myös uuden vuoden puolella.  //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Kokovartalokylmiksiä Bar Loosessa 8.12.2017

Perjantai-illan ratoksi Helsinkiin kuuntelemaan sekä vanhoja että uusia tuttavuuksia. Bar Loosessa meiningit ampaistiin käyntiin Henkan ja Mathiaksen voimin ja illan päätti vuoden viimeisen keikkansa vetänyt M.

Henkka & Mathias

Tässäpä vasta vanhaa avioparia muistuttava sympaattisen höpsö kaksikko, jota näkisi mielellään keikkalavoilla vähän tiuhempaankin. Vuonna 2016 julkaistun Mökki sisämaassa-ep:n biisit ovat saaneet vuoden kuluessa seurakseen lukuisia uusia kavereita, jonka ansiosta keikoissakin on nyt entistä enemmän puhtia, pöhinää ja pituutta. Ei sillä, että varhaisissa gigseissä olisi ollut mitään vikaa, mutta viiden biisin repertuaari tuli kaltaiselleni keikkahirmulle nopeasti vähän turhankin tutuksi. Toivottavasti uusia biisejä laitetaan jossain vaiheessa narulle, että niitä pääsisi myös kotosalla kuulostelemaan.
Uudesta matskusta Kukkakuosipaita (tai ööö Paitaa pukee, ota näistä nimettömien biisien nimistä nyt selvää!) iskee kovaa, biisin universaaliin tarinaan on helppo itse kunkin samaistua. Hännänhuiskuttajien arkea pohtiva koirabiisi sai myös kaltaiseni kissaihmisen hymyilemään ja Maailma palaa ja Kyyneleet sateeseen olivat nekin korvia hivelevää kunnon kamaa. Valtaosa setistä taisikin itse asiassa koostua nimenomaan uudesta materiaalista, mutta oli mukaan eksynyt myös vanhoja kunnon klassikoita, kuten pirtsakka Sauna sammui siinä sittenkin, ihanan herkkis Mökki sisämaassa sekä lempparini Saippuakupla. Jos folk miellyttää ja kaipaat nauruhermojen kutkutusta sekä hyvää mieltä, suosittelen lämpimästi etsiytymään tämän parivaljakon keikalle tilaisuuden tullen.

M

Illan pääesiintyjä M on kiinnostellut jo hyvän aikaa, mutta vasta keikkaa edeltäneenä iltana sain aikaseksi istuutua rauhassa koneen ääreen ja kuunnella Tehtaantyttö-debyytin Spottarista alusta loppuun. Levy upposi kiitettävästi, mutta se ei silti valmistanut millään tasolla kenties vuoden järisyttävimpään keikkakokemukseen. Tekisi mieli vain luetella tähän litania superlatiiveja, mutta yritän parhaani mukaan suoltaa eetteriin jotain älykkäämpää. Muistikuvat setin biisijärjestyksestä ovat suhteellisen sumeita, joten kertailen vaikuttavimpia hetkiä sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Ensikuulemalta M:n matsku vaikutti sellaiselta musalta, jonka tahtiin keinutaan maltillisesti iltahämärässä kynttilänvalossa. Livenä asiat tuppaavat kuitenkin muuttumaan ja kuten monien muidenkin bändien biisit, nämäkin heräsivät aivan uudella tavalla eloon Bar Loosen lavalla. Ei aiemmin mainittu seesteinen keinuminen täysin metsään mene, mutta useammasta biisistä löytyi livenä uusi ja odottamaton vaihde. Sillat lähti käyntiin herkän rauhallisesti, mutta tunnelma sähköistyi tarttuvan diskobiitin jysähtäessä ilmoille ja biisi muuttui silmänräpäyksessä ihanan synkäksi bileralliksi. Mietin vain, että jumalautaperrrrrkele NYT! Pieni musta sydämeni hyrisi onnesta. Myös nimikkobiisi Tehtaantyttö sai tanssijalan nykimään, mahtavan koukuttava kipale! Lampi-biisistä puolestaan tulee vahvasti mieleen Laura Moision laulutyyli, mikä ei ole yhtään huono juttu. Pakko kehua myös Muista-kappaleen lyriikoita, sillä ne ovat malliesimerkki yksinkertaisista, mutta todennäköisesti jokaista kuulijaa ainakin jollain tasolla puhuttelevista lyriikoista. Ensimmäisellä kuuntelukerralla koin biisin jostain syystä äärimmäisen melankolisena ja jopa vähän ahdistavana, mutta keikalla kuultuna mukaan tuli myös paljon lohdullisia sävyjä.

M:n biiseissä on sopivassa suhteessa sekä utuista mystiikkaa että konstailematonta konkretiaa, joka tekee lyriikoista helposti ymmärrettäviä ja taianomaisia samaan aikaan. Toki abstraktitkin lyriikat toimivat silloin tällöin, mutta itse diggailen enemmän biiseistä, joista voi löytää merkityksiä ilman jäätävää analyysia. Tästä saa rakennettua oivan aasinsillan illan ehdottomaan suosikkihetkeen. Setin toiseksi viimeinen biisi Kuolleen naisen maalauksia saa mut matkaamaan ajassa taaksepäin viime kevääseen ja Tampereen taidemuseoon, jossa oli silloin esillä 1900-luvun alun naistaiteilijoita käsitellyt näyttely. Omana elinaikanaan tahallisesti syrjään sysättyjen ja pimentoon jätettyjen naisten maalaukset olivat älyttömän upeita ja voimaannuttavia, ja olisin halunnut tavata tekijöistä jokaisen. Kuolleen naisen maalauksia on täydellinen tunnelmakuva niistä tunteista, joita museokäynti ja sen fiilistely sai ja saa edelleen meikäläisessä aikaan. Levyversio oli jo kovaa kamaa, mutta livenä se veti maton täydellisesti jalkojen alta, huh!

Artistin vähäeleinen ja rauhallinen, mutta siitä huolimatta vangitsevan intensiivinen esiintyminen teki myös suuren vaikutuksen. Esiintymistyyli oli niin täydellisessä synkassa biisien tunnelmien kanssa, ettei mitään järkeä. Mahtavaa löytää vielä loppuvuodesta näin huikea uusi ihastus, en ole aikoihin ollut näin täpinöissäni. Tehtaantyttö-albumiin voi kietoutua kuin kaamokselta suojelevaan vilttiin ja uppoutua itselle rakkaisiin hetkiin aina uudestaan ja uudestaan. Loosessa vietetty ilta tulee ehdottomasti jäämään mieleen yhtenä vuoden kovimmista. //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Living legends in Lithuania

I seem to have a tendency to experience Queen + Adam Lambert abroad instead of my home country. And with the absurd Finnish ticket prices, who could blame me? This time I opted for the show in Kaunas, Lithuania. It was my first time there, and so it was for the band as well!

Queen + Adam Lambert @ Zalgirio Arena, Kaunas, LT 17.11.2017

Such a nice and quite small arena, one might actually call it intimate. We managed to get super amazing spots from the front row, right in the corner where the stage and the catwalk meet. Sweet! Also, no support acts, hooray! The stage and the band was hidden behind a mammoth screen, which eventually rose up and revealed all the goodness. The show opened with a short We Will Rock You teaser, which quickly evolved into Hammer to Fall, followed by Stone Cold Crazy and Tie Your Mother Down. I must confess that I wasn't very familiar with this trio, but I was in no way opposed to them being in the set because more hardcore fans knew them by heart for sure.

Another One Bites the Dust paved the way for the rest of the set, which was filled with nothing but hits, hits and more hits. Killer Queen was the only song I had spoiled for myself beforehand, but I thought the giant robot head would appear at the end of the catwalk. But it didn't, suddenly it was there about three meters away from us instead. I could hardly do anything else than gasp and stare in amazement at the robot and the high-heeled and bright pink unicorn of a man sitting on top of it. Helloooo. My other favorites were Don't Stop Me Now, Get Down, Make Love (all the leather and steaminess holy shiiiiit, take me home!), I Want to Break Free and the totally stunning Who Wants to Live Forever spiced with amazing laser effects and lights. Also, who wouldn't love Bohemian Rhapsody? One of the most beautiful moments was Love of My Life, sung by Brian May with help from the audience. When Freddie appeared on the screen next to May at the end of the song, it was truly magical. Whataya Want From Me was also in the set, so lovely and a great sign of respect these people have for each other. Maybe it will nudge more people towards Adam's own music.

It never ceases to amaze me how energetic Brian May and Roger Taylor are despite the fact that they're soon in their seventies. Taylor handled the drums with vigor and May ran around the stage with his guitar like crazy. And well, do I even have to mention Adam? I've been loving his glittery gay ass for years now and I won't be changing my mind anytime soon. He keeps on slaying wherever he goes.
They had a world-class lightshow, a high-quality screen and a few automatic platforms to lift people up when needed. Sometimes less is more, I really liked the simple yet jaw-dropping design of the show and the stage.

Adam and Queen are such a match made in rock 'n' roll heaven. There's no replacing Freddie, that's a fact. The great thing about Adam is that he is not trying to take Freddie's place, he is just there to have a good fucking time and honour Freddie's memory in his own unique way. All in all, Queen shows are done with huge class and style, but there's also a lot humor and warmth. Although I'm always longing for Adam's solo shows and tours, I hope the world will be able enjoy this Queen goodness in the future as well. A little Queen + Adam Lambert every now and then never hurt nobody! // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Sadepäivän piristys

Tampesterissa oli viime viikonloppuna tarjolla niin monta huippuluokan ilmaiskeikkaa, että allekirjoittanut sai suhata ympäri kylää tukka putkella ja siitäkin huolimatta osa jäi näkemättä. Mutta mitäs sitä sitten tuli nähtyä? Tiisu soitti koko bändin voimin TTY:n Kampusfesteillä perjantai-iltana ja lauantaina Levykauppa Äxän ohjelmassa oli puolestaan yhden miehen show. Nyt vuorossa videomatskua ja tamperelaisittain viilistelyä jälkimmäisestä. Kampusfestin gigiin palaan kenties joskus tulevaisuudessa, jos ajankäytön jumalat suovat.

Tiisu (soolo) @ Levykauppa Äx, Tampere 9.9.2017

Jokaisen vakavasti otettavan keikkabloggarin tavoin puhun ensin vähän säästä. Sateenvarjo ja kumisaappaat ovat toimittaneet elämänkumppanin virkaa liian monen kuukauden ajan ja se on ottanut radikaalisti pannuun jo hyvän aikaa. Myös lauantaina pääni päällä leijaili sarjakuvamainen sadepilvi, kun astuin Levykauppa Äxän ovesta sisään punaiset Hai-saappaat parketilla narskuen. Sateesta huolimatta paikalla oli mukavasti kansaa ja pian koko pulju olikin pullollaan porukkaa. Kuuden biisin minisetti alkoi Partiolapsilla, joka oli märkään harmauteen kietoutuneelle mielelleni nappivalinta. Ehkä en ollutkaan tuntemuksieni kanssa yksin, ajatus kollektiivisesta kurjuudesta toi kummallista lohtua ja jopa mielihyvää. Havahduin Kuuden jälkeen osaan tanssia -biisin ensitahteihin ja pian biisin viimeisen kertsin särökitara ravisteli luita ja ytimiä. Kovin epäakustinen äänimaailma, muttei ihan sataprosenttisen sähköinenkään. Jännää ja tärykalvoja hivelevää! Toinen suupieli alkoi ujosti nykiä. Oho, hymykö se siellä?! No joo, pieni.

Kuten Tiisun keikoilla usein käy, tälläkin kertaa homma eskaloitui vauhdilla. Napa on ollut viime aikoina vähän paitsiossa, joten pirteä akkariversio oli tervetullut. Seuraavaksi akkarisoundi sai säröltä lopullisesti turpaan ja galaksit alkoivat räjähdellä, koska Uusi aika! Sadepisarat naputtivat vaativasti ikkunoita vasten, mutta yhden vilkaisun jälkeen nostin niille henkisen keskisormen. Oon nyt täällä kuuntelemassa hullua versiota lempibiisistäni, latistakaa te pikkupaskiaiset vaan keskenänne tunnelmaa siellä ulkona! Uho jalostui orastavaksi toivoksi, kun astetta rauhallisempi, mutta slovariksi harvinaisen nostattava Tunnistatko itsesi tänään kajahti ilmoille. Keikka paketoitiin kääntämällä volat vielä kerran kaakkoon, Suomi on poliisivaltio -kertsi raikui Mansessa vähintään yhtä kuuluvasti kuin muillakin Äxän keikoilla.

Harmi vaan, että levykauppojen tarkoituksena on todellakin myydä niitä lättyjä. Olisi tuota meinaan kauemminkin voinut kuunnella, mutta lisäaikaa ei ymmärrettävästi herunut. No, hyvää teki joka tapauksessa, ainakin yksi syksyn runtelema tyyppi lähti takaisin sateeseen keventynein sydämin. Kenties useampikin.

Ps. Dramaattisista zoomauksista sekä yleisesti ottaen tymäkästä kuvauksesta kaikki maine, massi ja kunnia blogin toiselle puoliskolle, pus! //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Provinssilauantain satoa

Provinssirock 1.7.2017

Päällimmäisin syy Seinäjoelle roudaantumiseen oli päivän pääesiintyjä eli Profeetat, mutta Provinssin lauantain kattaus tarjosi alkupalaksi monta iloista yllätystä.

Rikkaat ajelee festaribussilla ja pihit kävelee. Itse kuulun jälkimmäiseen ihmisryhmään, jonka ansiosta ehdin kuulla Mira Luodin setistä vain neljä tai viisi viimeistä biisiä. Kesällä 2016 näkemäni keikka Kotkan Meripäivillä ei vakuuttanut, mutta nyt oli kuitenkin aivan eri meininki! Miran bändi oli kokenut muodonmuutoksen ja pyhä persaus, kyllä meinaan toimi. Soundi Stagen teltassa vallitsevan sihisevän sähäkän mimmienergian pystyi aistimaan heti, kun sisään astui. Tiktak oli aikoinaan vähintään elämä ja olikin hullun siistiä päästä seuraamaan Empun boogieta pitkästä aikaa. Rumpali ja basisti olivat mulle tuntemattomia nimiä, mutta hienosti rullasivat hommat heilläkin. Meikkaava messias ja Musta laatikko potkivat helvetin kovaa, varsinkin ensin mainittu nousi livenä ihan erilaisiin sfääreihin kuin levyllä. Aiemmin mua vaivasi Miran bändissä tietty hengettömyys, mitään vahvaa yhteyttä artistin ja soittajien välillä en ainakaan Meripäivillä pystynyt havaitsemaan. Uuden kokoonpanon myötä juttuun on kuitenkin saatu luotua se jokin. Tällainen sopivasti turpaan vetävä naisporukka on juuri sitä, mitä Suomen musaskenessä nyt tarvitaan.

Sitten oli vuorossa jotain aivan muuta, nimittäin Robin Woodland Stagella. Robbarin keikka on ollut jo pitkään to do-listalla ja Provinssissa viimein onnisti. Meininki oli oikeastaan juuri sellaista mitä ajattelinkin, eli vauhdikasta ja positiivista Duracell-pupumaista heilumista. En ole koskaan kuunnellut yhtäkään Robinin levyä kokonaan läpi, mutta kaikki setin rallit olivat siitä huolimatta tuttuja. Se kertoo jotain hittibiisien määrästä! Keikan alkupuolella laulu hukkui harmillisesti musiikin alle ja se häiritsi jonnin verran. Mestoilla oli kuitenkin paljon intohimoista ja äänekästä nuorisoa, heidän avullaan pysyi lyriikoiden suhteen kärryillä. Keikan edetessä miksaaja alkoi onneksi saada hommaa parempaan balanssiin. Miten eskimot suutelee on hölmöydessään nerokas biisi ja se nousikin encoren (Boom Kah/Hula hula/Kesärenkaat) ohella omaksi lemppariksi. Aurinko porotti polttavasti suoraan lavalle koko keikan ajan ja itselleni tuli hiki pelkästä taputtamisesta, joten Robinin ehtymätöntä energiaa ei voinut kuin ihailla. Hyppyjä, voltteja ja jatkuvaa liikettä hymy huulilla. Mulla Robinin keikat tuskin kestäisivät kulutusta, mutta ymmärrän meiningin viehätyksen ja arvostan laadukasta showta. Hype on tässä tapauksessa täysin ansaittua.

Robbarin jälkeen lähdin tutustumaan Radio Helsinki Stagen tarjontaan. Myönnän, etten olisi todennäköisesti älynnyt tulla tsekkailemaan Jaakko Aukustin keikkaa ellei kokoonpanossa olisi ollut mukana eräs Tiisu-persoona. Ennakkotiedot olivat siis todella hataralla pohjalla, en oikeastaan tiennyt yhtään mitä odottaa. Kieli oli ensimmäinen yllätys. Odotin kuulevani suomea, mutta sieltä tulikin lontoota ja toimivaa sellaista. Suomessa tehty englanninkielinen musa on ollut parin viime vuoden ajan valjua ja mitäänsanomatonta, mutta uusi nousukausi saattaa häämöttää horisontissa ainakin tämän keikan perusteella. Musiikin vietäväksi oli todella miellyttävää ja helppoa antautua, vaikka biisit eivät olleet entuudestaan tuttuja. Rutosti tuhteja syntikkamelodioita, mukaansatempaavia rytmejä ja sopivasti kitaroiden surinaa. Jos yhdellä sanalla pitäisi kuvailla, sanoisin piristävä. Tuli mieleen iki-ihana The Crash ja se poreileva fiilis, jonka heidän tuotantonsa kuunteleminen saa aikaan. Jaakko Aukustin musa lähti tämän gigin myötä lähempään tarkasteluun, suosittelen lämpimästi muillekin pirteän pop-meiningin ystäville!

Jaakko Aukustin jälkeen pidin mesen välityksellä blogin toisen puoliskon kanssa pienen neuvottelun seuraavasta siirrosta. Päädyin tekemään paskan reissun Woodland Stagelle. Jälkikäteen nimittäin selvisi, että tsekkasin Danzigia parin biisin verran, vaikka tarkoitus oli tarkistaa You Me At Six. Olin epähuomiossa sekoittanut Soundi ja Woodland Staget keskenään. Kumpikaan bändi ei sanonut mulle juuri mitään, joten en hiffannut olevani väärällä lavalla. No, Danzigia en suosittelisi pahimmalle vihollisellenikaan. Epämääräistä mölinää potenssiin sata, ei jatkoon.
Profeettojen soittoaika lähestyi, joten käänsin nokan kohti Mainland Stagea. Ennen henkilökohtaista h-hetkeäni luvassa oli kuitenkin vielä elävää legendaa lavan täydeltä, nimittäin Ultra Bra. Mitään suuria intohimoja mulla ei ole tätä bändiä kohtaan koskaan ollut, mutta enemmistölle keikka taisi olla päivän kohokohta. Setti hujahti ohi nopeasti tuttujen biisien ansiosta, vaikka fanien innokkuus ja riehakkaat reaktiot biiseihin viihdyttivätkin meikäläistä enemmän kuin lavan tapahtumat. Ultra Bran näkeminen livenä edes kerran lienee osa musiikillista yleissivistystä, joten hyvä että tuli tämäkin todistettua. //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto