Best of 2017: levy, live, biisi ja bändi

Uusi vuosi huutelee ihan nurkan takana. Sen kunniaksi päätin nostaa esille juttuja, mitä on armon vuonna 2017 tullut diggailtua. Tässä siis meikäläisen suosikkilevy, -live, -biisi ja -bändi tältä vuodelta.

Levy: Kesha, Rainbow

Pardon my French, mutta siis vittu nyt! Bilepopin kuningatar veti maton jalkojen alta. Rainbown pitäisi löytyä jokaisen naisen levyhyllystä, aivan mieletön ja voimaannuttava paketti herkkyyttä ja palleista puristavaa, anteeksipyytelemätöntä voimaa täynnä. Tällä levyllä ei niitä surullisen kuuluisia täytebiisejä ole, voin kuunnella sen läpi monta kertaa putkeen skippaamatta yhtäkään raitaa. Lätyn kolmas biisi Woman hehkuu fuck you-asennetta ja puhdasta mimmienergiaa ja sitä seuraava Hymn juhlistaa erilaisuutta. Biisikaksikko on ehdoton lempparini, mutta pakko mainita myös Praying, joka on pysäyttää kertomus anteeksiannosta, vaikka vastapuoli ei sitä ansaitsisikaan. Teinivuosien inhokkini eli countrymusa on alkanut viime vuosina kuulostaa siedettävältä tai jopa ihan hyvältä ja kauhistutankin 15-vuotiasta itseäni toteamalla, että levyn loppupäästä löytyvä Keshan ja Dolly Partonin duetto on kovaa kamaa. Suosittelen siis kaikkia antamaan levylle tilaisuuden, vaikka se ei vaikuttaisikaan heti omaan makuun sopivalta, saatatte ehkä yllättyä!

Live: Beetlehem

Lähdin jokaiselta vuoden aikana nähdyltä Beetlehemin keikalta kotiin niin sanotusti hymy pyllyssä kaikki musiikilliset halut ja himot tyydytettyinä. Sinällään mainion äänimaailman omaava Päivät valuu-EP ei anna mitään, siis mitään oikeutta poppoon pärisyttävälle livekunnolle ja messevälle soundille. Bändin puuhia on ollut ilo seurata, varsinkin tänä vuonna kehä kolmosen ulkopuolelle suuntautuneet harvat keikkareissut lämmittivät mieltä älyttömästi. Toivottavasti niitä tulee lisää, Beetlehem on liian hyvä jäädäkseen pelkästään Helsingin keikkamestoihin pyörimään. 

Biisi: Profeetat, Yhtäccii

Mulla on joku todella vakava pakkomielle ryyppämisestä kertoviin biiseihin ihmiseksi, joka on aina kuluttanut alkoholia harkiten ja ärsyttävän vastuullisesti. Siitä puhe mistä puute? Oli miten oli, Yhtäccii sai ensikuulemalla leuan loksahtamaan, harvoin mikään biisi saa aikaan niin pöllämystyneen reaktion. Kunnon korvamatohan siitä kuitenkin heti tuli, mutta ylläripylläri, livenä galaksit vasta räjähtivät totaalisesti. Selkäydintä kalisuttaneet, painostavat kirkonkellosoundit saivat odottamaan jotain aivan muuta, joten yllätys oli suuri kun vihreät lasersäteet lävistivät pimeän Gatorade Centerin  ja yleisö pääsi todistamaan bilerallia, joka on kolkon mutta samalla tuhdin äänimaailmansa puolesta kuin toisesta maailmasta. Hetki paloi verkkokalvoille, sitä kelpaa muistella vielä vanhana kiikkustuolissakin.

Bändi: The Rasmus

Palavaa rakkautta jo vuodesta 2001, eikä loppua näy. Oon niin fiiliksissä, että voin olla vielä 17 vuoden jälkeen näin fiiliksissä lempibändistäni. Suurimmat hittinsä bändi on jo todenäköisesti tehnyt, mutta se ei menoa haittaa. Rasmus ei jää kiinni menneeseen vaan käyttää sitä voimavarana luodessaan uutta. Tajuttoman tiukka lokakuussa päivänvalon nähnyt lätty Dark Matters ja loppuunmyyty Euroopan klubirundi ovat todisteita siitä. Vuoden mieleenpainuvimpia keikkoja olivat ehdottomasti klubikeikat Krakovassa ja Prahassa, jolloin pääsin viimein fiilistelemään myös uuden levyn matskua livenä. Toivottavasti tätä jengiä näkee useampaan otteeseen myös uuden vuoden puolella.  //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Kokovartalokylmiksiä Bar Loosessa 8.12.2017

Perjantai-illan ratoksi Helsinkiin kuuntelemaan sekä vanhoja että uusia tuttavuuksia. Bar Loosessa meiningit ampaistiin käyntiin Henkan ja Mathiaksen voimin ja illan päätti vuoden viimeisen keikkansa vetänyt M.

Henkka & Mathias

Tässäpä vasta vanhaa avioparia muistuttava sympaattisen höpsö kaksikko, jota näkisi mielellään keikkalavoilla vähän tiuhempaankin. Vuonna 2016 julkaistun Mökki sisämaassa-ep:n biisit ovat saaneet vuoden kuluessa seurakseen lukuisia uusia kavereita, jonka ansiosta keikoissakin on nyt entistä enemmän puhtia, pöhinää ja pituutta. Ei sillä, että varhaisissa gigseissä olisi ollut mitään vikaa, mutta viiden biisin repertuaari tuli kaltaiselleni keikkahirmulle nopeasti vähän turhankin tutuksi. Toivottavasti uusia biisejä laitetaan jossain vaiheessa narulle, että niitä pääsisi myös kotosalla kuulostelemaan.
Uudesta matskusta Kukkakuosipaita (tai ööö Paitaa pukee, ota näistä nimettömien biisien nimistä nyt selvää!) iskee kovaa, biisin universaaliin tarinaan on helppo itse kunkin samaistua. Hännänhuiskuttajien arkea pohtiva koirabiisi sai myös kaltaiseni kissaihmisen hymyilemään ja Maailma palaa ja Kyyneleet sateeseen olivat nekin korvia hivelevää kunnon kamaa. Valtaosa setistä taisikin itse asiassa koostua nimenomaan uudesta materiaalista, mutta oli mukaan eksynyt myös vanhoja kunnon klassikoita, kuten pirtsakka Sauna sammui siinä sittenkin, ihanan herkkis Mökki sisämaassa sekä lempparini Saippuakupla. Jos folk miellyttää ja kaipaat nauruhermojen kutkutusta sekä hyvää mieltä, suosittelen lämpimästi etsiytymään tämän parivaljakon keikalle tilaisuuden tullen.

M

Illan pääesiintyjä M on kiinnostellut jo hyvän aikaa, mutta vasta keikkaa edeltäneenä iltana sain aikaseksi istuutua rauhassa koneen ääreen ja kuunnella Tehtaantyttö-debyytin Spottarista alusta loppuun. Levy upposi kiitettävästi, mutta se ei silti valmistanut millään tasolla kenties vuoden järisyttävimpään keikkakokemukseen. Tekisi mieli vain luetella tähän litania superlatiiveja, mutta yritän parhaani mukaan suoltaa eetteriin jotain älykkäämpää. Muistikuvat setin biisijärjestyksestä ovat suhteellisen sumeita, joten kertailen vaikuttavimpia hetkiä sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Ensikuulemalta M:n matsku vaikutti sellaiselta musalta, jonka tahtiin keinutaan maltillisesti iltahämärässä kynttilänvalossa. Livenä asiat tuppaavat kuitenkin muuttumaan ja kuten monien muidenkin bändien biisit, nämäkin heräsivät aivan uudella tavalla eloon Bar Loosen lavalla. Ei aiemmin mainittu seesteinen keinuminen täysin metsään mene, mutta useammasta biisistä löytyi livenä uusi ja odottamaton vaihde. Sillat lähti käyntiin herkän rauhallisesti, mutta tunnelma sähköistyi tarttuvan diskobiitin jysähtäessä ilmoille ja biisi muuttui silmänräpäyksessä ihanan synkäksi bileralliksi. Mietin vain, että jumalautaperrrrrkele NYT! Pieni musta sydämeni hyrisi onnesta. Myös nimikkobiisi Tehtaantyttö sai tanssijalan nykimään, mahtavan koukuttava kipale! Lampi-biisistä puolestaan tulee vahvasti mieleen Laura Moision laulutyyli, mikä ei ole yhtään huono juttu. Pakko kehua myös Muista-kappaleen lyriikoita, sillä ne ovat malliesimerkki yksinkertaisista, mutta todennäköisesti jokaista kuulijaa ainakin jollain tasolla puhuttelevista lyriikoista. Ensimmäisellä kuuntelukerralla koin biisin jostain syystä äärimmäisen melankolisena ja jopa vähän ahdistavana, mutta keikalla kuultuna mukaan tuli myös paljon lohdullisia sävyjä.

M:n biiseissä on sopivassa suhteessa sekä utuista mystiikkaa että konstailematonta konkretiaa, joka tekee lyriikoista helposti ymmärrettäviä ja taianomaisia samaan aikaan. Toki abstraktitkin lyriikat toimivat silloin tällöin, mutta itse diggailen enemmän biiseistä, joista voi löytää merkityksiä ilman jäätävää analyysia. Tästä saa rakennettua oivan aasinsillan illan ehdottomaan suosikkihetkeen. Setin toiseksi viimeinen biisi Kuolleen naisen maalauksia saa mut matkaamaan ajassa taaksepäin viime kevääseen ja Tampereen taidemuseoon, jossa oli silloin esillä 1900-luvun alun naistaiteilijoita käsitellyt näyttely. Omana elinaikanaan tahallisesti syrjään sysättyjen ja pimentoon jätettyjen naisten maalaukset olivat älyttömän upeita ja voimaannuttavia, ja olisin halunnut tavata tekijöistä jokaisen. Kuolleen naisen maalauksia on täydellinen tunnelmakuva niistä tunteista, joita museokäynti ja sen fiilistely sai ja saa edelleen meikäläisessä aikaan. Levyversio oli jo kovaa kamaa, mutta livenä se veti maton täydellisesti jalkojen alta, huh!

Artistin vähäeleinen ja rauhallinen, mutta siitä huolimatta vangitsevan intensiivinen esiintyminen teki myös suuren vaikutuksen. Esiintymistyyli oli niin täydellisessä synkassa biisien tunnelmien kanssa, ettei mitään järkeä. Mahtavaa löytää vielä loppuvuodesta näin huikea uusi ihastus, en ole aikoihin ollut näin täpinöissäni. Tehtaantyttö-albumiin voi kietoutua kuin kaamokselta suojelevaan vilttiin ja uppoutua itselle rakkaisiin hetkiin aina uudestaan ja uudestaan. Loosessa vietetty ilta tulee ehdottomasti jäämään mieleen yhtenä vuoden kovimmista. //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Living legends in Lithuania

I seem to have a tendency to experience Queen + Adam Lambert abroad instead of my home country. And with the absurd Finnish ticket prices, who could blame me? This time I opted for the show in Kaunas, Lithuania. It was my first time there, and so it was for the band as well!

Queen + Adam Lambert @ Zalgirio Arena, Kaunas, LT 17.11.2017

Such a nice and quite small arena, one might actually call it intimate. We managed to get super amazing spots from the front row, right in the corner where the stage and the catwalk meet. Sweet! Also, no support acts, hooray! The stage and the band was hidden behind a mammoth screen, which eventually rose up and revealed all the goodness. The show opened with a short We Will Rock You teaser, which quickly evolved into Hammer to Fall, followed by Stone Cold Crazy and Tie Your Mother Down. I must confess that I wasn't very familiar with this trio, but I was in no way opposed to them being in the set because more hardcore fans knew them by heart for sure.

Another One Bites the Dust paved the way for the rest of the set, which was filled with nothing but hits, hits and more hits. Killer Queen was the only song I had spoiled for myself beforehand, but I thought the giant robot head would appear at the end of the catwalk. But it didn't, suddenly it was there about three meters away from us instead. I could hardly do anything else than gasp and stare in amazement at the robot and the high-heeled and bright pink unicorn of a man sitting on top of it. Helloooo. My other favorites were Don't Stop Me Now, Get Down, Make Love (all the leather and steaminess holy shiiiiit, take me home!), I Want to Break Free and the totally stunning Who Wants to Live Forever spiced with amazing laser effects and lights. Also, who wouldn't love Bohemian Rhapsody? One of the most beautiful moments was Love of My Life, sung by Brian May with help from the audience. When Freddie appeared on the screen next to May at the end of the song, it was truly magical. Whataya Want From Me was also in the set, so lovely and a great sign of respect these people have for each other. Maybe it will nudge more people towards Adam's own music.

It never ceases to amaze me how energetic Brian May and Roger Taylor are despite the fact that they're soon in their seventies. Taylor handled the drums with vigor and May ran around the stage with his guitar like crazy. And well, do I even have to mention Adam? I've been loving his glittery gay ass for years now and I won't be changing my mind anytime soon. He keeps on slaying wherever he goes.
They had a world-class lightshow, a high-quality screen and a few automatic platforms to lift people up when needed. Sometimes less is more, I really liked the simple yet jaw-dropping design of the show and the stage.

Adam and Queen are such a match made in rock 'n' roll heaven. There's no replacing Freddie, that's a fact. The great thing about Adam is that he is not trying to take Freddie's place, he is just there to have a good fucking time and honour Freddie's memory in his own unique way. All in all, Queen shows are done with huge class and style, but there's also a lot humor and warmth. Although I'm always longing for Adam's solo shows and tours, I hope the world will be able enjoy this Queen goodness in the future as well. A little Queen + Adam Lambert every now and then never hurt nobody! // YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Sadepäivän piristys

Tampesterissa oli viime viikonloppuna tarjolla niin monta huippuluokan ilmaiskeikkaa, että allekirjoittanut sai suhata ympäri kylää tukka putkella ja siitäkin huolimatta osa jäi näkemättä. Mutta mitäs sitä sitten tuli nähtyä? Tiisu soitti koko bändin voimin TTY:n Kampusfesteillä perjantai-iltana ja lauantaina Levykauppa Äxän ohjelmassa oli puolestaan yhden miehen show. Nyt vuorossa videomatskua ja tamperelaisittain viilistelyä jälkimmäisestä. Kampusfestin gigiin palaan kenties joskus tulevaisuudessa, jos ajankäytön jumalat suovat.

Tiisu (soolo) @ Levykauppa Äx, Tampere 9.9.2017

Jokaisen vakavasti otettavan keikkabloggarin tavoin puhun ensin vähän säästä. Sateenvarjo ja kumisaappaat ovat toimittaneet elämänkumppanin virkaa liian monen kuukauden ajan ja se on ottanut radikaalisti pannuun jo hyvän aikaa. Myös lauantaina pääni päällä leijaili sarjakuvamainen sadepilvi, kun astuin Levykauppa Äxän ovesta sisään punaiset Hai-saappaat parketilla narskuen. Sateesta huolimatta paikalla oli mukavasti kansaa ja pian koko pulju olikin pullollaan porukkaa. Kuuden biisin minisetti alkoi Partiolapsilla, joka oli märkään harmauteen kietoutuneelle mielelleni nappivalinta. Ehkä en ollutkaan tuntemuksieni kanssa yksin, ajatus kollektiivisesta kurjuudesta toi kummallista lohtua ja jopa mielihyvää. Havahduin Kuuden jälkeen osaan tanssia -biisin ensitahteihin ja pian biisin viimeisen kertsin särökitara ravisteli luita ja ytimiä. Kovin epäakustinen äänimaailma, muttei ihan sataprosenttisen sähköinenkään. Jännää ja tärykalvoja hivelevää! Toinen suupieli alkoi ujosti nykiä. Oho, hymykö se siellä?! No joo, pieni.

Kuten Tiisun keikoilla usein käy, tälläkin kertaa homma eskaloitui vauhdilla. Napa on ollut viime aikoina vähän paitsiossa, joten pirteä akkariversio oli tervetullut. Seuraavaksi akkarisoundi sai säröltä lopullisesti turpaan ja galaksit alkoivat räjähdellä, koska Uusi aika! Sadepisarat naputtivat vaativasti ikkunoita vasten, mutta yhden vilkaisun jälkeen nostin niille henkisen keskisormen. Oon nyt täällä kuuntelemassa hullua versiota lempibiisistäni, latistakaa te pikkupaskiaiset vaan keskenänne tunnelmaa siellä ulkona! Uho jalostui orastavaksi toivoksi, kun astetta rauhallisempi, mutta slovariksi harvinaisen nostattava Tunnistatko itsesi tänään kajahti ilmoille. Keikka paketoitiin kääntämällä volat vielä kerran kaakkoon, Suomi on poliisivaltio -kertsi raikui Mansessa vähintään yhtä kuuluvasti kuin muillakin Äxän keikoilla.

Harmi vaan, että levykauppojen tarkoituksena on todellakin myydä niitä lättyjä. Olisi tuota meinaan kauemminkin voinut kuunnella, mutta lisäaikaa ei ymmärrettävästi herunut. No, hyvää teki joka tapauksessa, ainakin yksi syksyn runtelema tyyppi lähti takaisin sateeseen keventynein sydämin. Kenties useampikin.

Ps. Dramaattisista zoomauksista sekä yleisesti ottaen tymäkästä kuvauksesta kaikki maine, massi ja kunnia blogin toiselle puoliskolle, pus! //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Provinssilauantain satoa

Provinssirock 1.7.2017

Päällimmäisin syy Seinäjoelle roudaantumiseen oli päivän pääesiintyjä eli Profeetat, mutta Provinssin lauantain kattaus tarjosi alkupalaksi monta iloista yllätystä.

Rikkaat ajelee festaribussilla ja pihit kävelee. Itse kuulun jälkimmäiseen ihmisryhmään, jonka ansiosta ehdin kuulla Mira Luodin setistä vain neljä tai viisi viimeistä biisiä. Kesällä 2016 näkemäni keikka Kotkan Meripäivillä ei vakuuttanut, mutta nyt oli kuitenkin aivan eri meininki! Miran bändi oli kokenut muodonmuutoksen ja pyhä persaus, kyllä meinaan toimi. Soundi Stagen teltassa vallitsevan sihisevän sähäkän mimmienergian pystyi aistimaan heti, kun sisään astui. Tiktak oli aikoinaan vähintään elämä ja olikin hullun siistiä päästä seuraamaan Empun boogieta pitkästä aikaa. Rumpali ja basisti olivat mulle tuntemattomia nimiä, mutta hienosti rullasivat hommat heilläkin. Meikkaava messias ja Musta laatikko potkivat helvetin kovaa, varsinkin ensin mainittu nousi livenä ihan erilaisiin sfääreihin kuin levyllä. Aiemmin mua vaivasi Miran bändissä tietty hengettömyys, mitään vahvaa yhteyttä artistin ja soittajien välillä en ainakaan Meripäivillä pystynyt havaitsemaan. Uuden kokoonpanon myötä juttuun on kuitenkin saatu luotua se jokin. Tällainen sopivasti turpaan vetävä naisporukka on juuri sitä, mitä Suomen musaskenessä nyt tarvitaan.

Sitten oli vuorossa jotain aivan muuta, nimittäin Robin Woodland Stagella. Robbarin keikka on ollut jo pitkään to do-listalla ja Provinssissa viimein onnisti. Meininki oli oikeastaan juuri sellaista mitä ajattelinkin, eli vauhdikasta ja positiivista Duracell-pupumaista heilumista. En ole koskaan kuunnellut yhtäkään Robinin levyä kokonaan läpi, mutta kaikki setin rallit olivat siitä huolimatta tuttuja. Se kertoo jotain hittibiisien määrästä! Keikan alkupuolella laulu hukkui harmillisesti musiikin alle ja se häiritsi jonnin verran. Mestoilla oli kuitenkin paljon intohimoista ja äänekästä nuorisoa, heidän avullaan pysyi lyriikoiden suhteen kärryillä. Keikan edetessä miksaaja alkoi onneksi saada hommaa parempaan balanssiin. Miten eskimot suutelee on hölmöydessään nerokas biisi ja se nousikin encoren (Boom Kah/Hula hula/Kesärenkaat) ohella omaksi lemppariksi. Aurinko porotti polttavasti suoraan lavalle koko keikan ajan ja itselleni tuli hiki pelkästä taputtamisesta, joten Robinin ehtymätöntä energiaa ei voinut kuin ihailla. Hyppyjä, voltteja ja jatkuvaa liikettä hymy huulilla. Mulla Robinin keikat tuskin kestäisivät kulutusta, mutta ymmärrän meiningin viehätyksen ja arvostan laadukasta showta. Hype on tässä tapauksessa täysin ansaittua.

Robbarin jälkeen lähdin tutustumaan Radio Helsinki Stagen tarjontaan. Myönnän, etten olisi todennäköisesti älynnyt tulla tsekkailemaan Jaakko Aukustin keikkaa ellei kokoonpanossa olisi ollut mukana eräs Tiisu-persoona. Ennakkotiedot olivat siis todella hataralla pohjalla, en oikeastaan tiennyt yhtään mitä odottaa. Kieli oli ensimmäinen yllätys. Odotin kuulevani suomea, mutta sieltä tulikin lontoota ja toimivaa sellaista. Suomessa tehty englanninkielinen musa on ollut parin viime vuoden ajan valjua ja mitäänsanomatonta, mutta uusi nousukausi saattaa häämöttää horisontissa ainakin tämän keikan perusteella. Musiikin vietäväksi oli todella miellyttävää ja helppoa antautua, vaikka biisit eivät olleet entuudestaan tuttuja. Rutosti tuhteja syntikkamelodioita, mukaansatempaavia rytmejä ja sopivasti kitaroiden surinaa. Jos yhdellä sanalla pitäisi kuvailla, sanoisin piristävä. Tuli mieleen iki-ihana The Crash ja se poreileva fiilis, jonka heidän tuotantonsa kuunteleminen saa aikaan. Jaakko Aukustin musa lähti tämän gigin myötä lähempään tarkasteluun, suosittelen lämpimästi muillekin pirteän pop-meiningin ystäville!

Jaakko Aukustin jälkeen pidin mesen välityksellä blogin toisen puoliskon kanssa pienen neuvottelun seuraavasta siirrosta. Päädyin tekemään paskan reissun Woodland Stagelle. Jälkikäteen nimittäin selvisi, että tsekkasin Danzigia parin biisin verran, vaikka tarkoitus oli tarkistaa You Me At Six. Olin epähuomiossa sekoittanut Soundi ja Woodland Staget keskenään. Kumpikaan bändi ei sanonut mulle juuri mitään, joten en hiffannut olevani väärällä lavalla. No, Danzigia en suosittelisi pahimmalle vihollisellenikaan. Epämääräistä mölinää potenssiin sata, ei jatkoon.
Profeettojen soittoaika lähestyi, joten käänsin nokan kohti Mainland Stagea. Ennen henkilökohtaista h-hetkeäni luvassa oli kuitenkin vielä elävää legendaa lavan täydeltä, nimittäin Ultra Bra. Mitään suuria intohimoja mulla ei ole tätä bändiä kohtaan koskaan ollut, mutta enemmistölle keikka taisi olla päivän kohokohta. Setti hujahti ohi nopeasti tuttujen biisien ansiosta, vaikka fanien innokkuus ja riehakkaat reaktiot biiseihin viihdyttivätkin meikäläistä enemmän kuin lavan tapahtumat. Ultra Bran näkeminen livenä edes kerran lienee osa musiikillista yleissivistystä, joten hyvä että tuli tämäkin todistettua. //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Ruisrock 2017: Hipistä vipiksi

Ruisrock on ollut mulle jo vuosien ajan the kesäfestari, käyntikertojen laskemiseen eivät enää kahden käden sormet riitä. Artistikattaus on aina niin laaja, että joka vuosi joukosta löytyy joku must see. Tällä kertaa pääsin aistimaan festaritunnelmaa vip-vieraan näkökulmasta. Miltä tuntui välttää kuuluisa Via Dolorosa? Löytyikö tällaiselle tofuhaukalle ja porkkanan purijalle buffasta mitään murkinaa? Entä oliko bajamassa paperia? Nyt se selviää!

Rannekkeenvaihto ja vip-passin noutaminen

Rannekkeet ja passit noudettiin Hotel Marina Palacesta Ruisrockin akkreditointipisteestä. Tulimme mestoille tietty juuri silloin kuin kaikki muutkin, mutta yllättävän nopeasti pääsimme jatkamaan matkaa, vaikka koko aulan ympäri kiemurrellut jono peljästytti ensin. Peukku ripeille työntekijöille! Rakastan festarirannekkeita, ne ovat vain niin saakelin käteviä kapistuksia. Soisin niiden tulevan laajempaan käyttöön Ruississakin, sillä ranteeseen ankkuroidusta kankaanpalasta on huomattavasti helpompi pitää kolmen päivän ajan huoli kuin paperilipusta. Rannekkeen lisäksi saimme myös VIP-passit.

Vesibussikuljetus

Ruuan lisäksi odotin eniten vesibussikuljetusta festarialueelle. Olen tarponut Via Dolorosan päästä päähän niin monta kertaa, että koipeni ansaitsivat vip-kohtelun. Ensimmäinen kosketus vesibussiin perjantai-iltapäivänä ei kuitenkaan ollut kummoinen. Seurueemme tipahti jostain syystä mystiseen, noin neljänkymmenen minuutin väliin, jolloin laituriin ei puksuttanut yhtäkään paattia. Ikuisuudelta tuntunut odotus nostatti epäilykset koko kuljetuksen nopeutta kohtaan ja mietimme, että seuraavina päivinä pitää olla hyvissä ajoin liikenteessä. Takkuilu jäi kuitenkin kaikeksi onneksi tuohon yhteen menomatkaan, kaikki muut kerrat liplattelimme Ruissaloon ja pois mukavan ripeästi ilman sen suurempaa jonotuskaaosta. Aurajoen maisemia kelpasi ihailla ja festarialuetta oli huippua tarkastella täysin uudesta näkövinkkelistä. Vesibussikuljetus oli ehdottomasti viikonlopun suurinta luksusta. Aikaa ja ennen kaikkea energiaa säästyi huimasti ja aamulla oli huomattavasti helpompi päästä sängystä ylös, kun joka jäsentä ei kolottanut.

VIP-alueet

Vipeille oli kaksi omaa aluetta, Niitty-VIP ja Ranta-VIP, joista jälkimmäinen oli ehdoton suosikkini. Rannasta löytyi mm. riippumattoja, varjoisia ja vehreitä piilopaikkoja ja ennen kaikkea rauhaa festarin pauhulta. Leikittelevää hippityyliä modernilla skandinaavisella twistillä, diggasin kovasti! Ranta-VIPissä tuli vietettyä paljon aikaa, sillä kaikki kiinnostavimmat keikat osuivat tänä vuonna jostain syystä Rantalavalle. Remuamisen jälkeen oli taivaallista tulla chillaamaan puiden katveeseen.
Niitty-VIPissä kävin edellä mainitusta syystä vain kerran, mutta jos päälavan tarjonta olisi kiinnostanut enemmän, niin moni keikka olisi varmasti tullut katsottua vip-karsinasta käsin. Näköyhteys Niittylavalle oli loistava, kerrassaan! Alue oli lavan oikeassa reunassa, mutta ainakin JVG:n keikan aikana tunsi olevansa siitä huolimatta homman kuumimmassa ytimessä bailaavan festarikansan keskellä. Niitty-VIP oli omiaan bilehileille ja festarieläimille, Ranta-VIP puolestaan syleili fiilistelijöitä ja rauhallisemman juhlatunnelman ystäviä.

Ruokailu

VIP-buffet tarjoiltiin Ranta-VIPissä ihastuttavassa puutalossa. Ruokalippua vastaan sai lautasen, jonka sai täyttää mielensä mukaan ja santsata niin paljon kuin mieli teki. Linjastoja oli yhteensä neljä, eikä ainakaan meidän seurueemme tarvinnut kauaa jonotella. Noutopöydät oli myös koristeltu ihanan boheemisti ja värikkäästi. Aidoista leikkokukista iso plussa, muovikukat ovat yksi ihmiskunnan turhimmista ja mauttomimmista keksinnöistä.
Tarjolla oli päivittäin vaihtuva lämmin liha- ja kasvisvaihtoehto sekä kylmä salaattipöytä, jonka tarjonta oli sama koko viikonlopun ajan. Salaattipöydästä kauhoin lautaselleni varsinkin aivan iiiihanaaaa kahden tomaatin salaattia sekä kesäkurpitsalla ja rakuunalla terästettyä perunasalaattia. Lämpimistä ruuista suosikkini oli lauantain ohrahelmipläjäys, johon oltiin upotettu paahdettuja kasviksia, härkäpapua ja grillijuustoa. Nam, nam ja nam! Terhakka peukku myös perjantain kylmäsavutofulle ja fenkolille. Liharuuista en osaa antaa arvioita, mutta festarikaverit vaikuttivat ainakin vähintään yhtä tyytyväisiltä sapuskoihinsa kuin minäkin. Jälkkäriksi sai halutessaan kahvia tai teetä sekä minttusuklaata. Lämpimällä säällä suolainen safka uppoaa helpommin, joten pienet suklaapalat olivat oivallinen jälkkäri, mitään isompaa ei olisi jaksanut syödä. Buffasta jäi kaiken kaikkiaan positiivinen fiilis ja oli ihanaa huomata, että kasvissyöjiä ei väheksytty vaan kaikille tarjottiin maukasta ja sopivan mausteista ruokaa. Porkkanan purija kiittää ja kumartaa!

Bajamajat

Vip-tonttujen berbereistä pidettiin Ranta-VIPissä myös hyvää huolta, bajamajan sijasta tarpeilleen pääsi konteissa oleviin vesivessoihin. Päivän kääntyessä iltaan käsisaippuoita ei juurikaan täydennetty, mutta vessat pidettiin yleisesti ottaen todella siistissä kunnossa koko festivaalin ajan. Paperia, juoksevaa vettä, kunnon lavuaari, peili... Melkein kuin kotona siis! Molemmilla VIP-alueilla vieraille oli tarjolla myös kosteusvoidetta, kasvovettä, hiuslakkaa, purkkaa ynnä muuta virkistymiseen ja ehostukseen tarvittavaa kamaa. Kiva pieni bonari, jolla oli kuitenkin yllättävän iso vaikutus kokonaisfiilikseen.

Olen ollut aiemmin vippinä parilla pienemmällä festarilla ja kokemus ei päätä huimannut. Ruisrock-VIP oli kuitenkin toista maata. Uskaltaisin jopa sanoa, että festarivippien aatelia. Siistit ja loppuun asti suunnitellut VIP-alueet, ystävällinen henkilökunta, a-luokan safkat sekä sujuvat kulkuyhteydet tekivät kylmän kesän aurinkoisimmasta viikonlopusta entistä paremman. Suosittelen! //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto

Nuotiopiirin kaikuja G Livelabissa

Tiisu @ G Livelab, Helsinki 11.8.2017

Illan menomestan virkaa toimitti kaiuttimilla ja monitoreilla kuorrutettu, astetta fiinimpää atmöstä henkivä G Livelab. Luvassa oli kaksi settiä väliaikoineen kaikkineen sekä uutukaisten biisien testausta. Ensimmäinen puolikas alkoi kahdella pöytälaatikko-osastoon kuuluvalla biisillä. Illan toinen biisi Muumipeikkojen pyllyt jyräsi ensimmäisen soolona vedetyn biisin yli vauhdilla, eikä siitä oikeastaan jäänyt ainakaan itselleni mitään sen kummempaa mieleen. Joku saattaisi ehkä haukkua puolueelliseksi, sillä Muumipeikkojen pyllyt on yksi suosikeistani ja sen jääminen pöytälaatikkoon mahdollisesti ikuisiksi ajoiksi saa itkemään verta. Snif! Sitten siirryttiinkin muumeista vähän roisimpaan menoon Perkeleen muodossa. Astetta pehmeämmin svengaava Kuuden jälkeen osaan tanssia tasoitti tietä Perhekuvalle, joka pääsi oikeuksiinsa tarkkaavaisesti kuuntelevan yleisön edessä. Vaarallinen maa on noussut kiertueen aikana livesuosikkieni joukkoon. Loppupuoliskon pitkähköt tiluttelutkin uppoavat mukavasti, vaikka yleensä en vastaavasta menosta juuri perusta.

Entäs ne uudet biisit, missäs ne on? Kuin tilauksesta ensimmäinen setti päättyi soolohommiin ja uuden, vielä keskeneräisen biisin esittämiseen. Ei ollut yhtään pöllömpi, viilailua ja viimeistelyä kehiin vaan! Tässä välissä on pakko mainita se G Livelabin kovasti hehkutettu äänenlaatu, voin kyllä yhtyä ylistykseen laulun ja kokonaisvaltaisen tasapainon puolesta. Yksikään soitin ei hukkunut toisen alle ja lyriikoista sai harvinaisen hyvin selvää. Kun keikalla esitetään useampi entuudestaan tuntematon biisi, niin olisi aika ikävää, jos laulu olisi pelkkää mössöä. Tuttujen biisien kohdalla kehno äänentoisto ei vielä pilaa välttämättä kaikkea, sillä lyriikat löytyvät omasta pääkopasta ja niihin voi tarvittaessa turvautua. Koitti lyhyt väliaika, jonka jälkeen setin toinen puolisko potkaistiin käyntiin Kesä lähetti kirjeen -nimisellä uudella biisillä. Kesästä oli puhe, mutta biisi sai aikaan niin syksyiset fiilikset että ei paremmasta väliä. Tuokaa kumisaappaat, villasukat ja teetä! Jos tuo biisi olisi jokin väri, se olisi oranssi. Maalailevaa ja melodista meininkiä, nättiä.

Pusuttelemaan oli yhtä riemastuttavan söpö kuin aina ennenkin ja nostatti tunnelmaa seuraavia viisuja varten. Anna mun pyöristyä -rallista on muodostunut jonkinlainen Tiisu-anthem ja takuuvarma räjäyttäjä lähes keikalla kuin keikalla, eikä se pettänyt tälläkään kertaa. Mahtuipa sekaan myös yksi uusi kohellusosastoon kuuluva biisi, nimittäin nauruhermoja kutkuttanut Paskaa. Siihen voi saletisti samaistua jokainen, jota on joskus ketuttanut joku juttu, olipa se sitten tiskivuori tai Donald Trump. Ehdottomasti oma suosikki illan uutuuksista! Suomi on poliisivaltio ja Virtaset pitivät huolen räyhäävän rokkimeiningin jatkumisesta. Istuminen ja cocktailbaarimainen ympäristö alkoi silloin vähän jurppia, tuli ikävä pienten klubien hikisiä kanssaihmisiä ja älämölöä. Siihen se räyhäys loppuikin ja tunnelma kääntyi päälaelleen. Pelkällä flyygelillä säestetty Hammastikkukaunotar oli yksi tämän vuoden pysäyttävimmistä live-vedoista. Normiversio potkii perkeleesti ja kuuntelen sitä usein, vaikka lyriikat ovat loppujen lopuksi pirun ahdistavat. Flyygelisovituksessa oli herkkyyttä, jollaista en ole ennen kyseisestä biisistä onnistunut löytämään. Tunnistatko itsesi tänään oli myös päätynyt listalle, olipa ihana ylläri!

Encoressa tarjoiltiin vielä kunnollinen annos musikaalista ilotulitusta. Elämältä turpiin sain lupaili tavanomaista hittiputkea, mutta keikka päättyikin Hiillos-nimisen biisin ensiesitykseen. Kesä lähetti kirjeen oli jo luonteeltaan maalaileva, mutta Hiilloksen kanssa homma vietiin ihan uudelle levelille. Sitä luulee tuntevansa bändin parin vuoden seuraamisen ja lukuisten keikkojen jälkeen, kunnes jotain tällaista tapahtuu ja leuka kolahtaa lattiaan. Biisin kerroksellisuudesta tuli mieleen nuotio (yllättäen, heh), joka syttyy, palaa ja lopulta sammuu. Bändi lisäsi pökköä pesään, kunnes tuhtiin melodisuuteen oli vähällä pakahtua. Lakipiste saavutettiin, osasia alettiin tiputella hiljalleen pois ja pian jäljellä oli enää kiippareiden lähes hypnoottinen soundi. Biisi piti loppuun asti otteessaan kuin elävä tuli konsanaan. Tuokaa grillitikku ja paketti soijanakkeja, tällä hiilloksella kelpaa grillata koko loppukesän!

Summa summarum, festarikauden ja isojen lavojen uuvuttaman keikkamonsterin repaleinen sielu lepäsi intiimissä klubiympäristössä. Astetta rauhallisempi setti sopi G Livelabin miljööseen loistavasti, kohellusta ja pöydillä hyppimistä oli juuri sopivasti. Paikalle saapunut popula oli tullut kuuntelemaan tarinoita rennolla meiningillä, eikä turhasta pönöttämisestä ollut tietoakaan, vaikka suurin osa perslihaksiaan hienostunut drinksu kädessä treenasikin. Elämän koulu -debyytti oli pitkästä aikaa sivuroolissa ja suurimpien hittibiisien poissaolo oli oikeastaan hullun virkistävää. Uuden materiaalin kuuleminen oli sekä jännittävää että ilahduttavaa. Huikeaa, että tuoretta tavaraa syntyy ja sitä halutaan esitellä maailmalle. Keikka osoitti kuitenkin myös sen, että Tänne ei jää kukaan -lätyllä olisi edelleen annettavaa, levyn biisejä ei ainakaan olla missään nimessä soitettu vielä puhki ja stooreissa riittää pureskeltavaa. Oli miten oli ja tuli mitä tuli, tästä on hyvä jatkaa. //YYKAAHOOVEE

- juoksepoistytto